Hyppää pääsisältöön

Rahalla saa

Anestesiologian ja palliatiivisen lääketieteen dosentti Reino Pöyhiä
Anestesiologian ja palliatiivisen lääketieteen dosentti Reino Pöyhiä anestesiologia

Rahalla maksansiirtoon jonon ohitse? Sellaista ei Suomessa tapahdu. Mutta ulkomailla kyllä.

Kun työskentelin yli kaksikymmentä vuotta sitten isossa brittiläisessä sairaalassa anestesiologina, ulkomaiselle ”pohatalle” siirrettiin maksa yksityispotilaana. Sikäläiset kollegat yrittivät tyynnyttää epäilyjäni toiminnan oikeudenmukaisuudesta vetoamalla yleisiin pelisääntöihin ja siihen, että potilas oli saamassa elimen jonon mukaisessa järjestyksessä.

Mene ja tiedä, sairaala nettosi joka tapauksessa rutosti. Ja kuulemma yksityispotilaita riitti. Siirtomaksaa potilas ei kuitenkaan ollut tuonut mukanaan, vaan se saatiin julkisen terveydenhuollon systeemistä.

Mene ja tiedä, sairaala nettosi joka tapauksessa rutosti.

Niin voi kylläkin tapahtua, että potilas joutuu sairaalaan kuoleman kielissä vaikkapa loppuun palaneen sydämen takia. Muutaman kuukauden ”unesta” potilas herää sitten uusi sydän terhakkaasti sykkimässä rinnassaan.

Tämä edellyttää monialaista ja intensiivistä hoitoa, jossa puntaroidaan kaikki mahdolliset elimelliset, henkiset ja sosiaaliset tekijät, ennen kuin viimeiseen vaihtoehtoon – ja elämän edellytysten takia ainoaan mahdolliseen – elinsiirtoon ryhdytään.

Ei Suomessa elimiä niin vain ostella ja myydä. Onneksi! Sitä paitsi siirtoleikkauksesta selviäminen on loppuiän projekti, jossa myös potilaalta vaaditaan paljon.

Itse aiheutettujen sairauksien hoitaminen aiheuttaa päänvaivaa

Entäpä itse aiheutetun sairauden hoitaminen? Sepä onkin visainen ja päivittäinen kysymys – vailla yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Tuiki tavalliseen tehopäivystäjän yöhön kuuluu kivulias ja huonosti hengittävä potilas, joka ”laitetaan kaikkiin laitteisiin”.

Kuningas alkoholin aiheuttama haimatulehdus johtaa pahimmillaan kuolemaan tai pitkään tehohoitoon, josta voi jäädä pysyviä jälkiä. Eräs tällainen potilas ”ehti” kokea jopa kolme tehohoitojaksoa ennen menehtymistään.

Tehohoito on sekä potilaan voinnille että yhteiskunnan kukkarolle kuormittavaa. Sääntöjä on pakko rakentaa: tehohoitoon pitäisi ottaa vain sellaisia potilaita, joilla on edellytyksiä selvitä – sekä pois teholta että pidemmän päälle.

Toinen valitettavan yleinen potilas on itsemurhaa – jo aikaisemmin useamman kerran – yrittänyt, jonka itse aiheutettua elinvauriota niin ikään hoidetaan hengityskonetta ja keinomunuaishoitoa käyttäen. Osalla itsemurhakandidaateista ei ole sairauden tuntoa, tai sitten päihteet ovat sumentaneet arvostelukyvyn. Osalle ”hoitokokemus” on käänteentekevä kokemus ja osalle ei.

Entäpä itse aiheutetun sairauden hoitaminen? Sepä onkin visainen ja päivittäinen kysymys – vailla yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Jaksaako ammattiauttaja motivoitua hoitamaan tällaisia itse aiheutettuja kriittisiä ja henkeä uhkaavia tilanteita? Hoitotoimiinkin kun näissä tilanteissa liittyy valtavasti riskejä. Miten valaa toivoa epätoivoon? Miten oikeasti näitä potilaita – ja heidän omaisiaan autetaan?

Toisaalta – pitääkö hyvinvointiyhteiskunnassa hoito ansaita ”hyvällä elämällä”? Onko huonosti sairauttaan hoitava diabeetikko oikeutettu tautinsa komplikaatioiden hoitoon? Pitääkö ylipainoiselle laittaa keinonivel?

Kaikki tapaukset hoidetaan

Pääsääntöisesti hoitajat ja lääkärit hoitavat aina. Meidän tehtävämme ei ole moralisoida ja vahtia ihmisten elämäntapaa. Kukin aikuinen arvottaa elämäänsä ja tekee hyvinvointiratkaisunsa itse. Toivottavasti näissä ratkaisuissa valistus auttaa ja järki voittaa.

Ihanteellisen maan ihannehoitoketjussa kaikkien pitäisi toimia virtaviivaisesti: akuutit katastrofit hoidetaan yhtä hyvin kuin jatkohoito ja ennaltaehkäisy. Hoitoketjun osalta Suomi kyllä hoitaa nämä tehtävänsä, mutta ketjun ulkopuolelle jää iso osa ihmisten elämää.

Elämäntapojen ja arvojen valinnoissa ihmisiä ohjaavat lääkäreiden varoittelujen lisäksi tärkeämmäksi koetut seikat: yksinäisyys, työttömyys, kouluttamattomuus, kiire, oravanpyörä, työpaikan paineet – listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuvittelen usein, että pienemmissä kyläyhteisöissä elämä oli parempaa. Kuvitteluahan se tietysti on, sillä ennen muinoin terveyden ongelmat olivat toisenlaisia.

Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että yhteisöllisyys sanan hyvässä merkityksessä on kallisarvoista ja että sen puutteesta seuraa monia edellä mainittuja ongelmia.


Reino Pöyhiä
Kirjoittaja on anestesiologian ja palliatiivisen lääketieteen dosentti.