Hyppää pääsisältöön

Rahasta vai rakkaudesta?

Kuvasin viime keväänä dokumenttia omaishoitaja Eja Saarisesta ja hänen miehestään Oivasta. Tallensimme Oivan elämän viimeisiä kuukausia. Hän menehtyi syöpään maaliskuussa.

Eja Saarinen hoiti halvaantunutta miestään Oivaa neljätoista vuotta.
Eja Saarinen hoiti miestään Oivaa neljätoista vuotta. Eja Saarinen hoiti halvaantunutta miestään Oivaa neljätoista vuotta. Kuva: Yle/Jouni Soikkeli omaishoitaja

Eja ehti hoitaa miestään neljätoista vuotta. Ne olivat raskaita vuosia. Mutta Eja jaksoi kuin ihmeen kaupalla. Miksi?

Siksi että hän rakasti Oivaa.

Mitenkäs muuten. Omaishoitajaksi ryhdytään nimenomaan rakkaudesta. Tuskin kukaan alkaa hoitaa lähimmäistään sen takia, että siitä saa rahaa. Niin pieni on omaishoidontuki.

Vai mitä pitäisi sanoa keskimäärin noin 450 euron omaishoidon palkkiosta? Se tekee 15 euroa päivässä korvausta siitä, että hoitaa lähimmäistään, joka on esimerkiksi neliraajahalvaantunut, syöpää sairastava mies, kuten Oiva oli.

15 euroa päivässä on naurettavan vähän, niin vaatimaton summa, että se tuntuu herjaukselta. Mutta silti läheskään kaikki omaishoitajat eivät saa edes sen vertaa. Miksikö? No siksi, etteivät he ole hakeneet tai saaneet omaishoidontukea, vaikka ovat sitä kunnalta hakeneet.

Tuen saamisen ehtona on muun muassa, että hoitotyö on ”sitovaa ja vaativaa”. En ole vielä törmännyt sellaiseen omaishoitajaan, jonka tekemä hoivatyö ei olisi vaativaa ja sitovaa. Useimmat vastaavat lähimmäisensä hyvinvoinnista ympärivuorokauden, seitsemänä päivänä viikossa, 365 päivänä vuodessa. Monet saavat toki kotiin siivous- ja hoito- ja muuta apua, mutta eivät läheskään kaikki.

15 euroa päivässä on naurettavan vähän, niin vaatimaton summa, että se tuntuu herjaukselta.

Neliraajahalvaantuneen syöpäpotilaan hoitaminen on henkisesti kuluttavaa: jatkuva huoli lääkityksestä, syömisestä tai syömättömyydestä, taistelua muiden kroonisten sairauksien kanssa; se on valvottuja öitä ja unenpuutetta, taistelua uupumusta vastaan ja tunteiden vuoristorataa; välillä sitä vihaa rakastamaansa ihmistä, välillä vain toivoo, että saisi edes hetken levätä.

Se on myös fyysisesti raskasta: koettakaa itse kääntää lähes satakiloista neliraajahalvaantunutta miestä. Se koettelee kenen tahansa fyysisiä voimia – ja rakkautta.

Eja jaksoi, loppuun asti. Raha ei ollut hänen huolistaan päällimmäisenä, vaikka siitäkin puhuimme dokumentin kuvauksissa paljon. Silti Vantaa olisi voinut myöntää Ejalle suuremman omaishoidonpalkkion kuin hän sai, sillä Eja ja muut omaishoitajat säästävät yhteiskunnalle selvää rahaa.

Kansaneläkelaitoksen laskelman mukaan säästö on jopa kaksi miljardia euroa vuodessa. Sosiaali- ja terveysministeriö puhuu 1,3 miljardin euron laskennallisesta säästöstä. Se on saman verran kuin valtio rahoittaa tänä vuonna työmarkkinatukea, tai lähes yhtä paljon kuin valtiolta heruu lapsilisiin. Omaishoidon säästöt tosin koituvat pääosin kunnille, sillä ne maksavat omaishoitajien palkkiot.

Eja ja muut omaishoitajat säästävät yhteiskunnalle selvää rahaa.

Entä jos palkkion maksaja olisikin valtio, siis Kansaneläkelaitos? Olisiko omaishoidontuen palkkio silloin suurempi? Tuskin, vaikka sen pitäisi olla, onhan omaishoito yhteiskunnan edun mukaista.

Mutta Kelasta omaishoitajat saisivat tukensa nykyjärjestelmää tasapuolisemmin, eli samansuuruinen palkkio samankaltaisesta työstä. Nykyään ei niin ole. Kunnat päättävät itse, ja monen omaishoitajan mukaan mielivaltaisesti, minkä suuruista palkkiota ne maksavat.

Ensi vuonna on jälleen vaalivuosi. Kuinka moni kansanedustajaehdokas lähtee ajamaan omaishoitajien asiaa? Pelkäänpä, ettei kovin moni. Ja jos vaikka lähteekin, niin tuskin ainakaan rakkaudesta tai aatteesta. Inhimillisyys ja uhrautuminen eivät oikein ole muodissa.

Simo Sipola

Katso extrakohtauksia Yle Areenasta.

Artikkeli liittyy dokumenttiin Dokumenttiprojekti: Neljäs kuolema, ensiesitys Yle TV1 ma 24.11.2014 klo 21.30.

Kommentit