Hyppää pääsisältöön

Kipusisko: Hoitaja jatkokouluttautuu – eli ei

kipusisko
kipusisko syke

Muistatteko, kun vuosikymmen sitten sairaanhoitajia päätettiin kouluttaa lääkäreiksi? Ei kannata muistella.

Minulla on ollut onni tutustua muutamiin lääkäreihin, joilla on alun perin sairaanhoitajan koulutus. He ovat poikkeuksetta erittäin hyviä lääkäreitä. Sattuneista syistä he tajuavat kliinisen työn kokonaisuudesta yhtä sun toista sellaista, mikä suppeamman koulutuksen saaneelta jää hahmottamatta.

Mutta jos sairaanhoitaja sanoo haluavansa ”jatkokouluttautua lääkäriksi”, se on kuin ammattiylpeyttäni hinkattaisiin raastinraudalla ja varpaitani tallottaisiin turvakengillä.

Jumaliste, se on alanvaihto eikä jatkokoulutus.

Kyllä, molemmat ammattiryhmät puuhaavat ihmisen kehon ja mielen parissa. Mutta yhdet ovat lääketieteen asiantuntijoita ja toiset noudattavat niiden yksien määräyksiä.

2000-luvun alkupuolella tuolloinen opetusministeri runnoi läpi hankkeen, jossa sairaanhoitajista piti muuntokouluttaa lääkäreitä. Kokeilua inhottiin tasapuolisesti ammattijärjestöissä ja lääketieteellisissä tiedekunnissa, ja myöhemmin se haudattiin vähin äänin. Rahaa paloi, järkikulta ruikutti rannalla. On yksinkertaisesti niin, että sairaanhoitajan koulutuksesta on varsin mitätön hyöty, jos pitäisi kouluttautua lääkäriksi.

Me sairaanhoitajat opimme hoitamaan, auttamaan ihmistä kokonaisuutena. Me emme edes puhu parantamisesta. Emmekä me todellakaan opi ammattikorkeakoulussa niitä asioita, joita lääketieteen ammattilaisen täytyy osata vaikka unissaan. Hoitotyön opetuksessa vaikkapa anatomia ja fysiologia jäävät väistämättä pintaraapaisuksi, farmakologiasta, tautiopista ja sen sellaisesta pikkusälästä puhumattakaan.

Sairaanhoitajan oikea jatkokoulutus on ylempi ammattikorkeakoulututkinto kliiniseksi asiantuntijaksi taikka hoito- tai terveystiede yliopistossa. Maisterin tutkinto alkaa olla pakollinen, jos mielii hoitotyön johtotehtäviin, edes osaston pikkuesimieheksi soittelemaan sijaislistaa läpi.

Sairaanhoitaja on kovin kätevä otus, joka osaa vaatia teoreettiseltakin tiedolta varsin suoraviivaista käytännön hyödynnettävyyttä. Edetessään hallinnossa, opetustehtävissä tai tutkimuksen parissa hoitaja harmittavan usein menettää kosketuksensa kliiniseen työhön ja samalla siihen kehitykseen, joka käytännön hoitotyötä taukoamatta muokkaa. Ja kun ote käytännöstä irtoaa, menettää väistämättä uskottavuuttaan toisten kätevien otusten silmissä. Täytyy joskus tunkea kätensä saveen, nätisti sanoakseni, jotta ymmärtäisi niitä, jotka tekevät sitä joka päivä.

Jos kuulee sairaanhoitajan valittavan, ettei uralla mitään etenemistä ole, tässä on yksi selityksistä. Lääkäreille ei kuulemma käy näin. Mitäpä voisimme tästä oppia?

Kommentit