Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Kolmen sukupolven perhe

Janna Rantala
Janna Rantala Kuva: Junnu Lusa janna rantala

Sitä muuttaa lapsuuden kodistaan siinä aikuisuuden korvilla, kuvitellen päättävänsä tiiviin yhdessä asumisen vaiheen niiden ihmisten kanssa. Kiitos kaikesta, mutta nyt tapaan muita ihmisiä ja solmin uusia suhteita.

Vuosikymmenen tai parin kuluttua alkaa tajuta mistä on kyse: kauniista itsenäistymisen unelmasta, joka muuttuu hitaasti kiristyväksi salaliiton verkoksi.

Ensinnäkin – sitä tulee kuitenkin naineeksi itseään (tappiin asti) rassanneen perheenjäsenen kopion, niin päinvastaista kuin yrittikin. Toiseksi tulee saaneeksi jossain välissä lapsen, joka on tuon samaisen sukulaisen ilmeinen inkarnaatio, paitsi että alkuperäinen on yhä elossa eikä käsitä, mitä moitittavaa on mainiossa pikku kullannupussa.

Tämäkin jo riittäisi, mutta kun varomattomina hetkinä suusta vyöryy oman vanhemman äänellä se kaikkein ärsyttävin, kyllästymiseen asti kuultu opetus

Tämäkin jo riittäisi, mutta kun varomattomina hetkinä suusta vyöryy oman vanhemman äänellä se kaikkein ärsyttävin, kyllästymiseen asti kuultu opetus, vieläpä tarkasti kopioidulla intonaatiolla ja lauserakenteella. Kaikki se mitä nimenomaan karttoi ja varoi on taas edessä.

Vaikka eihän se oikeasti ole edessä, vaan minussa.

Ei mieheni oikeasti ole ihan kuin veljeni, isäni tai äitini. Hän vain herättää minussa samoja tunteita kuin kasvuperheeni ihmiset aikoinaan – samoin kuin minä hänessä. Kun ihan viattomalla äänenpainolla kysyn mukavassa tyynynojassa parivuoteessamme Miehet jotka vihaavat naisia -kirjaa lukevalta mieheltä, että miksiköhän hänen t-paitansa ovat kolmatta päivää makuuhuoneen lattialla (Kenties matkalla pyykkikoriin, eikö niin kultaseni?), hän tuskin näkee edessään kodin siisteyttä – ja siten perheen sisäistä harmoniaa – rakastavasti ylläpitävän vaimon. Hän näkee äidin ja minä näen murrosikäisen pojan.

Siksi perheessämme ei ole vain viisi jäsentä. Pelkästään minussa elää minä juuri nyt, mutta myös minä eri-ikäisinä tyttöinä. Ja näiden tyttöjen silloinen kokemus äidistäni, isästäni, veljistäni sekä heidän kaikkien keskinäisistä suhteistaan. Miehelläni on omat, vastaavat mietteensä.

Pelkästään minussa elää minä juuri nyt, mutta myös minä eri-ikäisinä tyttöinä.

Aina ei tiedä kenen kanssa on juuri tänään naimisissa. Kesken jääneet ikuisuuskiistat, lapsena mahdottomilta tuntuneet rajanvedot tai puolustautumiset tulevat nyt mahdollisiksi suhteessa kumppaniin. Et ehkä voinut sanoa isällesi ei, mutta vaimollesi voit. Et voinut jättää perhettäsi, mutta kumppanisi voit.

Paha vain että lapsemme eivät tiedä katsovansa murrosikäisen ja hänen äitinsä sukkakiistaa. He luulevat katsovansa vanhempiansa. Heidän hiljaiset havaintonsa kiteytyvät käsitykseksi siitä miten parisuhteessa kuuluu toimia. Sitä käsitystään he itse toistavat ja velkovat tulevaisuuden pareissaan ja kolmikoissaan.

Todellinen itsenäistyminen ei useinkaan tapahdu kotoa muuttamalla – on se sitten lapsuuden koti tai puolisoiden yhteinen koti. Eikä parisuhteen hoitoa lapsiperheen kaaoksessa ole vain puolisoiden keskinäisen suhteen vatvominen vaan omien merkittävien ihmissuhteiden kyseenalaistaminen. Mistä kaikesta kasvuperheeseeni liittyvästä epäreiluudesta syytän puolisoani? Entä hän minua?

Itsenäistymisen voi aloittaa kieltäytymällä ottamasta äidin roolia, provosoitumasta murrosikäisestä. Näkemällä sängyllä lueskelevan hahmon toisin: turvallisena isänä, kirjoja rakastavana äitinä, rentona veljenä, aikuisena puolisona. Antamalla paidan lojua lattialla. Kellistymällä hetkeksi lukijan kainaloon.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus