Hyppää pääsisältöön

Maaseudun hervoton tulevaisuus

Ville Haapasalo näyttelee hevosta nimeltä MyDream Diablo
Ville Haapasalo näyttelee hevosta nimeltä MyDream Diablo Ville Haapasalo näyttelee hevosta nimeltä MyDream Diablo Kuva: Kansallisteatteri/ Tuomo Manninen maaseudun tulevaisuus

Tarina sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen. Suomi on jaettu kahteen lääniin: etelään ja tyhjenevään pohjoiseen. Pohjoisessa on nälänhätä. Eläintilat ovat lopettaneet toimintansa, sillä eläimillä on samat oikeudet kuin ihmisilläkin. Ketään ei saa tappaa - ei ainakaan ilman kyseisen yksilön suostumusta. Julkiset rakennukset ja yhteiskunnan rakenteet rapistuvat, kunnat myyvät omaisuuttaan tuloja saadakseen. Vähän käytetyn terveyskeskuksen valokyltin saa kympillä. Maalle muuttaa vaihtoehtoväkeä elämänmuutoksen toivossa.

Sari Puumalainen, Mari Turunen ja Klaus Klemola. Kuva Tuomo Manninen.

Tämä on se maailma ja tilanne, johon Maaseudun tulevaisuus -näytelmän yhdessä kirjoittaneet Leea ja Klaus Klemola paiskaavat uskomattoman joukon uskomattomia karaktäärejä. Kansallisteatterin ennakkonäytöksessä osa yleisöstä oli uutisten mukaan poistunut paikalta roisin kielen, nakuilun ja hurtin huumorin vuoksi. No, itse nauroin maha kippurassa sekä nakuilulle että kaikelle muulle roisiudelle & hurttiudelle, joita kieltämättä näyttämöllä riitti.

Minusta Maaseudun tulevaisuus on kertakaikkisen riemukas, ilahduttava kokemus, ylistys ihmisen mielikuvitukselle, sadun vapaudelle. Tabuja ei ole. Puheet ja havainnot ovat suoria ja hävyttömiä.

Ja miten hyvältä kaikki näyttää! Lavastaja Erkki Saarainen on muuttanut Kansallisen suuren näyttämön upeaksi rappiokirkoksi, jonka katto nousee taivaisiin. Tuomas Lampisen puvustus on samoin fantastinen, eläinasut ovat tyylikkäästi eläimellisiä, täynnä hilpeitä yksityiskohtia.  

Jukka Puotila ja Klaus Klemola. Kuva Tuomo Manninen.

Päähenkilö on entinen ruotsinlaivabändin rumpali nimeltä Maksimi, joka on ottanut haltuunsa hylätyn kirkon ja ryhtynyt lampuriksi. Klaus Klemola näyttelee jämäkästi Maksimia, joka koettaa elää niin kuin shamaanikurssilla löytynyt voimaeläimensä opettaa. Voimaeläin on pahaksi onneksi ihan tavallinen koni, 1970-luvun tähtitamma Charme Asserdahlin vähäisempi sukulainen Jarmo Asserdahl. Voimaeläin kyllä vie peräprutkulla alisiin ja ylisiin maailmoihin, mutta lopulta se haluaa vain näköispatsaan terveyskeskuksen pihalle. Jukka Puotila näyttelee Jarmo-hevosta koomisen korskeasti. Maalaisori on kyllä salskea – mutta sietämätön jankuttaja.

Vuotavan kirkon suojissa majailee myös juoppo lammas Hattara (holtittoman hyvä Sari Puumalainen), sekä kaikkialle kuseksiva, ruotsinlaiva-aikoja kaipaileva koira Bertil (Miko Kivinen). Kryptassa pidetään ompeluseurat, ja lopulta siellä asustaa puoli kylää. On läänintaiteilija (Olli Ikonen), jota hänen väkivaltainen hevosensa hakkaa. Ville Haapasalo näyttelee tuota hevosta, ja on roolissaan sävykkään hevosmainen ja tolkuttoman hauska.

Paikalle tuppaa vaikka ketä: muun muassarakkaudennälkäinen entinen kanttori (Pirjo Määttä), kolme säpäkkää nuorta pissis-tammaa, kukko, sekä eläimensä suutuspäissään hylkäävä naapurinisäntä Petri (Heikki Pitkänen). Hylätyn Laura-koiran (Karin Pacius) lohduton suru kirpaisee. Kari Vepsäkin piipahtaa helikopterilla hevoskuiskaamassa. Juha Varis esittää Vepsää sekä useita elikoita, joista hykerryttävin on hillitty, teetä siemaileva panomiespässi Oxford Down. Suosikkini kaikista eläimistä on, ehkä, Mari Turusen näyttelemä niskavuorelainen vuohi Malviina, isäntä-Petrin salainen rakastettu ja eläinten pätevä luottamusmies. Esitystä katsoessa tulee olo, että näyttelijöillä on itselläänkin hauskaa. Heidän antaumuksellista heittäytymistään leikkiin on suuri ilo seurata. 

Mari Turunen. Kuva Tuomo Manninen.

Kun poistuin teatterista, asematunnelissa käveli edelläni naisseurue, joka haukkui esitystä suorastaan nautinnollisesti. Heistä koko juttu oli päämäärätöntä, järjetöntä sekoilua. Eräs kollegani kertoi hymyilleensä koko esityksen aikana - yhden kerran. Pari muuta ystävääni taas jakoi oman riemuni.

Maaseudun tulevaisuus on selvästi makuasia. Mutta järjetön esitys ei missään nimessä ole – se on olennaisten ja isojen kysymysten päälle rakentuva dystopia ja villi ajatusleikki. Kenen elämä on arvokasta? Millä ehdoilla? Kuinka pitkälle ystävyys kantaa? Kuinka suurta erilaisuutta pystymme sietämään? Kuka saa rakastaa ja ketä? Esitys on selvää jatkumoa Klemolan sisarusten suositulle Kokkola-trilogialle. Ainakaan ensi-illassa Maaseudun tulevaisuus ei tosin yltänyt aivan yhtä vimmaiseen intensiteettiin kuin em. trilogiasta näkemäni kakkososa Kohti kylmempää

Loppukuva on upea. Mutta ei siitä sen enempää.

Kansallisteatteri: Maaseudun tulevaisuus.

Käsikirjoitus Leea ja Klaus Klemola. Ohjaus Leea Klemola. Dramaturgit  Rosa-Maria Perä ja Aina Bergroth. Lavastus Erkki Saarainen, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Toikka, äänet Miksa Koponen, video Petri Tarkiainen, naamiointi Jari Kettunen, ohjaajan assistentti Pipsa Enqvist. Rooleissa Ville Haapasalo, Olli Ikonen, Miko Kivinen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen,  Mari Turunen, Juha Varis, Reetta Karhu, Anna Miettinen ja Isla Mustanoja. Ensi-ilta Kansallisteatterissa 26.11.2014.

Penkkitaiteilija

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri