Susanna Vainiola
Yle
Juuri nyt me elämme kuin säkissä, Viljami Kukkosta mukaillein. Tein sinulle lapaset, rakkaudella neulotut. Onko lintulaudallasi tarpeeksi ruokaa mustarastaalle? Teeman elokuvafestivaalia, Kissankehdon tulevaisuutta ensi vuonna – sekä hieman Hermanni Turkkia. Siitä on tämä sunnuntai tehty.
Sen muistan, että oli aina hirviästi lunta, kuten Jope Ruonansuun sketsissä – ja pakkasta oli ainakin neljäkymmentä astetta, paitsi niinä ihanina päivinä kun oli nuoskakeli ja saatiin tehdä lumilinna ja lumihevonen.
Vuokko Hovattakaan ei taida laulaa pelkästään ilmastonmuutoksen viemistä kinoksista vaan jostakin muustakin kadonneesta. Sanat kappaleessa Lepää rauhassa talvi ovat Riina Katajavuoren. Tämä on Kissankehto, minä olen Susanna Vainiola. Ja kuin ihme – ikkunan alla alkaa pudota hiutaleita – tervetuloa ihailemaan.
Ensimmäiset hiutaleet putoilevat ja se on niin runollista, että kieli oli vaihdettava ranskaan. Salvatore Adamo – niin italialaissyntyinen Caruso kuin onkin, on tehnyt uraa myös Ranskassa ja Belgiassa. Tombe La Neige oli hänen hittinsä vuodelta -64. Laulu, jonka kohtalaisen tuoreen suomalaisen käännösversion esittää Yona.
Sinulla oli uudet lapaset kädessä, ne jotka sinulle tein. Ei väliä, vaikka ne ovat hieman eri paria. Toisesta tuli ranteen kohdalta liian tiukka ja toisen kärjessä on pari koloa siinä kohdassa, jossa silmukat tippuivat, enkä saanut enää nostetuksi niitä takaisin.
Välillä mietin, onko toisten rakkaussuhteita kommentoiva ihminen itse koskaan rakastanut?
Hyvin ilmastoidut, eivät sormet ainakaan hikoa – niin sinä virnistit. Rakkaudellahan ne on tehty: ja koon 4 ja 1/2 puikoilla.
Sinulla oli ne lapaset käsissäsi silloinkin, kun liikuttuneena siteerasit minulle tennispelaaja Jarkko Niemisen, sen homofobian vastaisen työn hyvän tahdon lähettilään lausumaa: ’Välillä mietin, onko toisten rakkaussuhteita kommentoiva ihminen itse koskaan rakastanut’. Ja eturormesi vilkkui lystikkäästi lapasen reiästä, hengityksessäsi huurusi talvi.
Kukas se siellä pihan lehdettömässä pensaassa rapistelee? Sehän on mustarastas, joka vetää matalaa profiilia monta kuukautta vuodessa.
Se hieman luimistellen säpsähtää, kun huomaa että joku katsoo ja koittaa olla niin kuin ei olisikaan. Se jaksaa odottaa huhtikuuta ja laulujen alkua. Silloin kajahtaa sen kunniaksi, että astumme ulos säkistä – mutta nyt siihen on vielä aikaa. Nyt tarvitaan mustarastaan kärsivällisyyttä ja Viljami Kukkosen lempeyttä. Helsinkiläisen laulaja-lauluntekijän ensi vuonna julkaistavalta uudelta albumilta ensimmäinen single: Säkki.
Toinen Viljami – Viljami Eronen – maalaa synkkyyteen suuria tauluja, jotka hehkuvat kirkkaissa väreissä. Tässä musiikkia niiden taustalle: Alessi Brothers: Seabird 70-luvulta, identtiset kaksoset, levynkannessa niin kauniit, ettei melkein pysty katsomaan kohti. Siinä he poseeraavat hämmentyneine ilmeineen rinnakkain, niin että on helppo ymmärtää, miksi identtisistä kaksosista saadaan helposti pelottava efekti kauhuelokuvaan.
No, Hohto tulee tietysti ensimmäisenä mieleen. Stanley Kubrickin pelottava mestariteos on ollut mukana Yle Teeman elokuvafestareillakin tällä viikolla, ja nähtiin myös elokuvaa käsittelevä dokumentti Huone 237.
Hohdosta kertova dokumentti Huone 237 on nyt katsottavissa Areenassa.
Teeman elokuvafestivaali jatkuu vielä tänään sunnuntaina 30. päivä. Tässä vielä jälkimakua: Talking Heads – This must be the place (Naive melody) vuodelta 1983. Sean Pennin unohtumattomasti tähdittämästä ja Paolo Sorrentinon ohjaamasta This must be the place -elokuvasta se nimi- ja innoituskappale, Talking Headsia vuodelta 1983.
Sean Penn teki hillittömän hienon roolin erakoituneena goottirokkarina Paolo Sorrentinon elokuvassa This Must Be the Place. Curen laulusolistin näköinen Cheyenne lähtee Amerikkaan etsimään entistä SS-upseeria ja itseään.
Suihkukoneet kuljettavat englantilaislapsia katsomaan lunta. Heidän vanhempansa haluavat antaa heille sen joulun unien, jossa on tähtiä mustalla taivaalla ja kinosten keskellä poroja ja tietysti joulupukki, koska olisi niin perin tylsää, jos ei olisi mitään tämän reaalisen lisäksi. Siksi pitää olla tarinoita – ja joulupukin tarina on yksi niistä. Se on huvittavaa, mutta myös liikuttavaa, kuinka aikuiset pitävät sitä tarinaa hengissä. Ehkä se on sittenkin tärkeämpää meille?
Ensimmäisenä adventtina lisää joulun tarinoista laulaa Viitasen Piia.
Se on aina kauhea riski, rakastuminen!
Onko joku kuullut tästä talvisesta klassikosta muuten sellaista versiota, jossa sukupuoliroolit olisivat toisin? Siis että houkuttelija olisikin nainen? Voisikohan se olla mahdollista, että joskus olisi sellainenkin tilanne, että sitä pikkutunneilla käyttää paljon aikaa ja verbaalisia kykyjään erilaisiin perusteluihin, miksi ulos ei voi mennä eikä kotiin vaikka siellä joku ehkä odottaisikin?
Sitten sitä häpeäisi aamulla kun heräisi sohvalta yksin, mutta huomaavaisesti talvitakilla peiteltynä. Ilmeisimmin kesken suostuttelupuheen nukahtaneena.
Tuli vain mieleen, että voihan se joskus niinkin maailmassa mennä!
Mutta nyt se meni taas niin, että Ray Charles suostutteli Betty Carteria jäämään takkatulen loisteeseen kuin isopaha susihukkanen pienen pientä kilttiä lammasta.
Mutta se on aina kauhea riski: rakastuminen!
Silti: en inahtanutkaan, kun otit sydämeni ja raastoit sen kappaleiksi. Aurinko kilpenään he pakenivat ja olivat onnellisia – niin haluan ainakin uskoa. They have escaped eli musiikkia Aino Vennan Tin Roof levyltä.
Ne lähtevät, aina ne lähtevät – ja siitä on sitten ihan turha itkeä, koska siinä se on selkeää matikkaa.
Mutta lohduttaako moinen logiikka sitten tilanteen tullessa? Enpä usko, korkeintaan tekee vain surullisemmaksi ja kyynisemmäksi, jos nyt vaikkapa Benjamin Clementinen kappaletta Mathematics kuuntelee.
Ja tätä koristetta en vain malttanut pitää enää piilossa: Joni Mitchell ja River. Huomennahan sen ensimmäisen luukun saa jo avata!
Kissankehto alkoi keinua alun perin jo 90-luvulla. Radiomafiassa ensimmäiset ohjelmat, sitten oli pitkään taukoa, kunnes ohjelma alkoi uudestaan Radio Suomessa ensin lauantaisin ja sitten sunnuntaisin. Ja sitten Riikka Kurjen tekemä hieno kuvablogi on tuonut uusia ulottuvuuksia tarinaan – sellaisia, joita silloin 90-luvulla ei voinut edes vielä kuvitella!
Uuden vuoden myötä on tulossa taas uusia kuvioita Kissankehtoon. Ohjelma siirtyy toistaiseksi taas tauolle, mutta tammikuussa alkaa maanantai-iltaisin uusi suora kolmituntinen musiikkiohjelma Parasta aikaa, jota teemme yhdessä Tuuli Saksalan kanssa. Sinne toivon myös Kissankehtolaisten löytävän. Vuoden loppuun saakka Kissankehto keinuu tällä tutulla paikallaan sunnuntaina, eli ensi sunnuntaina taas tapaamme!
Lopuksi tänään kuunnellaan yhtä Kissankehdon suosikkibändiä, Hermanni Turkkia. Joulukuu, se on lihava kuu. Kiitos seurastanne ja mukavaa sunnuntain jatkoa!
