Leo Kosola
Yle
Aikalaisten mielestä tasavallan presidentti Kyösti Kallio oli taitava taktikko ja häikäilemätön poliittinen peluri. Mitalin kääntöpuolelta näyttäytyy kuitenkin myös todellinen aatteen mies.
Kallio oli valistushenkinen, edistystä ihannoiva kaunopuhuja, jonka ei-poliittisissa toimissa huomio kiinnittyy lukuisiin pyyteettömiin idealismin ilmaisuihin: uskonnollisuuteen, raittiusharrastukseen, kansansivistystyöhön, kansallisiin pyrkimyksiin sekä paikalliseen seura-, sivistys- ja osuustoimintaan.
Kallio oli poliitikko henkeen ja vereen
Kallio oli kenties eniten poliitikko oman aikansa poliitikoista. Vaikka hänellä oli elinkeinonaan suuri maatila Nivalassa ja myöhemmin myös pankinjohtajan virka Suomen pankissa, hänen pääasiallinen työnsä tapahtui valtiollisen politiikan parissa. Se alkoi vuosisadan alussa säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyssä ja jatkui keskeytyksettä eduskunnassa 1907–1937 maalaisliiton ryhmässä. Tasavallan presidentiksi hänet valittiin pääministerin paikalta kaksi vuotta ennen sotaa.
Kallion puoleen käännyttiin jatkuvasti aivan pienissäkin asioissa
Kallion yhteiskunnallinen toiminta ei ollut vain valtiollista edusmiehisyyttä. Hän joutui toimimaan – ja halusikin toimia – aivan konkreettisesti valitsijoidensa ja kotiseutulaistensa etujen valvojana ja asiamiehenä pääkaupungissa. Hänen puoleensa käännyttiin jatkuvasti aivan pienissäkin asioissa; toimipa tämä sitten valtiopäivämiehenä, kansanedustajana, eduskunnan puhemiehenä, ministerinä, pankinjohtajana tai pääministerinä.
— Kallio omaksui parlamentaarisen presidentin roolin ja pidättäytyi henkilökohtaisesta vallankäytöstä, minkä vuoksi häntä on epäoikeudenmukaisesti sanottu heikoksi presidentiksi. Kysymys ei ollut heikkoudesta, vaan Kallion tavasta käsittää presidentin tehtävä, luennehtii Kallion elämänkerturi Kari Hokkanen.
Huono kunto rajoitti osallistumista
Presidenttinä lähes 70-vuotias Kallio oli sangen sairaalloinen, parhaimmillaankin toipilaskunnossa. Hän ei yksinkertaisesti näytä jaksaneen paneutua kaikkeen, vaan tyytyi seuraamaan katseella muun muassa ulkopolitiikkaa, josta huolehti vuoden 1938 lopulle hänen luottomiehensä Rudolf Holsti. Tämän seuraaja ulkoministerinä, Eljas Erkko, varjeli toimipiiriään jotenkin mustasukkaisen itsenäisesti eikä turhaan vaivannut presidenttiä alan kysymyksillä.
Erkko syrjäytettiin sodan ajan hallituksesta, mutta Kallio pysytteli yhä syrjässä. Hänen nimensä näkyy kokousteknisissä yhteyksissä joulu-tammikuun hallituspäiväkirjoissa vain silloin, kun valtioneuvostossa on presidentin esittely. Niin kuin useimmat ministeritkin, valtiomme päämies otti kantaa rauhankysymykseen valtioneuvoston istunnossa 25. helmikuuta 1940.
— Emmehän edes nyt tiedä, miten raja vedettäisiin. Ei, ehdot ovat mahdottomat. Mutta toista on, jos naapurit tarjoavat kunnialliset rauhanehdot.
Epäilys ja toivo vuorottelivat Kallion lyhyissä lausumissa
Tämän jälkeen Kallio otti enemmän vastuuta, mutta esiintyi enemmän puheenjohtajana kuin aktiivisesti osallistuvana päätöksentekijänä. Epäilys ja toivo vuorottelivat hänen lyhyissä lausumissaan. Leimaavaa hänen puheenvuoroilleen oli myös jonkinlainen voimaton järkytys ja surumieli maailman pahuuden edessä.
Talvisodan lopputulos pahensi entisestään Kallion sairautta. Kuolema kohtasi juuri virastaan eronneen presidentin joulukuussa 1940 hänen lähtiessään kotitilalleen joulunviettoon.
Lähteenä on käytetty Kansallisbiografian (kirjoittanut Kari Hokkanen) ja Murhenäytelmän vuorosanat -kirjan (kirjoittanut Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen) kuvauksia.
Syvenny
Kyösti Kallio tarkasteli uudenvuodenpuheessaan 1940 Neuvostoliiton sodan päämääriä. Kovasanaisessa puheessaan Kallio tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen.
Talvisodan ajan presidenttiä Kyösti Kalliota on pidetty usein aliarvostetuimpana presidenttinä. Miksi? Haastateltavana Kari Hokkanen, joka on kirjoittanut Kallion elämäkerran.
R&A-festivaali ottaa Suomen Marsalkan ohjelmistoonsa
