Keskellä satavuotista sotaa

”Viimeisen vuosikymmenen aikana Washington on tappanut, silponut, häätänyt asuinsijoiltaan ja tehnyt leskiksi ja orvoiksi miljoonia muslimeja kuudessa maassa ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä. Washingtonin hyökkäykset ovat puhdasta aggressiota ja kohdistuvat etupäässä siviileihin ja infrastruktuuriin. Siten niitä voidaan pitää lain mukaan sotarikoksina. Natsit olisi teloitettu täsmälleen samoista teoista, joita Washington tekee tänään”. Näin toteaa yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja suosittu kolumnisti Paul Roberts Yhdysvaltojen sodista esimerkiksi Afganistanissa ja Irakissa. Roberts toimi aikanaan presidentti Ronald Reaganin hallituksessa korkeana virkamiehenä.

Robertsin lainaus on peräisin Taj Hashmin tuoreesta teoksesta Global Jihad and America, Globaali pyhä sota ja Amerikka. Tuo sitaatti kertoo Hashmin teoksen keskeisestä teemasta. Hän pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä Yhdysvaltojen ja islamilaisten maiden toimissa on mennyt pieleen parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Hän yrittää myös ennakoida tämän prosessin tulevaisuutta.
Taj Hashmi on intialainen islamin historiaan erikoistunut tutkija, joka toimii nykyisin turvallisuuspolitiikan ja rauhan professorina Yhdysvalloissa. Aikaisemmin hän on julkaissut teoksia esimerkiksi naisten asemasta Bangladeshissa ja islamin suhteesta moderniin valtioon.
Hashmin teoksen alaotsikko on”The Hundred-Year war beyond Iraq and Afghanistan”, eli karkeasti käännettynä ”satavuotinen sota Irakin ja Afganistanin tuolla puolen”. Hän määrittelee satavuotisen sodan näin.

”Tuo sota alkoi Israelin valtion perustamisesta vuonna 1948. Se muodosti toistaiseksi ratkaisemattoman konfliktin, joka on synnyttänyt lukuisia muita lännen ja kolmannen maailman välisiä sotia ja konflikteja. Tämä sota on pysynyt välillä uinuvan tulivuoren tavoin latenttina. Nyt elämme sen aktivoitumisen vaihetta, sillä kylmän sodan jälkeen konfliktit ovat vain kiihtyneet Yhdysvaltojen tunkeutuessa liittolaisineen Irakiin, Afganistaniin ja Libyaan. Eikä tälle kierteelle näy loppua, sillä todennäköisesti konflitktit jatkuvat ainakin tämän vuosisadan puoliväliin saakka.”

Uhreja tässä satavuotisessa sodassa on Hashmin laskelmien mukaan kertynyt jo suunnilleen yhtä paljon kuin toisessa maailmansodassa.
Taj Hashmin puhe satavuotisesta sodasta vaikuttaa ainakin aluksi hieman oudolta. - Tai kukapa tietää, minkälaisilla historiallisilla kategorioilla tulevaisuudessa aikaamme jäsennetään. Kaikki vakiintuneet kategoriat ovat vain sovittuja tapoja jäsentää historiaa. Näitä historiallisia kategorioita voidaan myös kyseenalaistaa. Näin on tehnyt esimerkiksi maailmankuulu historioitsija Eric Hobsbawm. Hänen mielestään ensimmäisestä maailmansodasta alkanutta aikaa vuoteen 1945 saakka voisi kutsua 30-vuotiseksi sodaksi, jonka katkaisi vain lyhyt rauhankausi 1920-luvulla.

Taj Hashmin mukaan Yhdysvaltojen ”haukat” ja ääri-islamistit istuvat tavallaan samassa veneessä. Molempien etujen mukaista on ollut luoda terrorismista maailmanlaajuinen uhkakuva. Yhdysvaltojen sotateollisuus tarvitsi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen sopivan uuden vihollisen. Tällaiseksi sopi globaalin terrorismin uhka.
Hashmi vertaakin globaalia jihadia tyypilliseen myyttiseen kertomukseen, josta on tietoisesti paisuteltu maailman vakautta uhkaava varoitustarina. Tämä on antanut Yhdysvalloille ja sen liittolaisille ikään kuin kunniallisen tekosyyn puuttua islamilaisen maailman asioihin. Hashmin mielestä ääri-islamististen liikkeiden jihad on tosiasiallisesti ollut kuolonuhriensa perusteella kuitenkin aika vaatimaton ilmiö. Tätä hän perustelee australialaisen ajatushautomon laatimalla globaalin terrorismin indeksillä.

”Sen mukaan terrori-iskuissa kuoli viime vuonna vajaa 18 000 ihmistä. Uhreista yli 80 prosenttia menehtyi viidessä maassa: Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa, Nigeriassa ja Syyriassa. Länsimaissa uhreja ei juuri ole ollut”.

Taj Hashmin mielestä suurvaltojen väliset epäsuorat sodat ja niiden synnyttämät sisällissodat ovat paljon suurempi uhka maailman vakaudelle kuin ääri-islamististen liikkeiden nousu. Epäsuoriksi sodiksi kutsutaan suurvaltojen välisiä sotia, joita käydään niiden liittolaisten tai ikään kuin ”asiamiesten” kesken.

”Kun globaalin jihadin uhreja vertaa Yhdysvaltojen johdolla käytyihin ”terrorismin vastaisiin” sotiin, mittasuhteiden dramaattiset erot selviävät hyvin. Esimerkiksi Irakissa kuoli Yhdysvaltojen hyökkäyksen seurauksena vuosina 2003-2007 yli miljoona ihmistä.”

Kansalaisyhteiskunnassa asenteet kärjistyvät puolin ja toisin. Lännessä leviää islamofobia ja islamilaisessa maailmassa länsifobia. Molemmat irrationaaliset uskomukset heijastavat pelkoa siitä, että konfliktin toinen osapuoli pyrkisi alistamaan toiset.

”Länsimaissa monet uskovat olevansa ääri-islamistisen terrorin uhreja. He samaistavat usein jopa islamin uskon ja terrorismin. Lukuisat muslimit uskovat puolestaan olevansa lännen uusimperialistisen politiikan uhreja. Kun globalisaatio on syventänyt tuloeroja eri puolilla maailmaa, monet ajattelevat tämän olevan vain lännen uusi keino muslimien nöyryyttämiseksi. Toisen ja jopa kolmannen sukupolven muslimitaustaiset maahanmuuttajat Euroopassa ja Yhdysvalloissa voivat vihata länsimaista kulttuuria niin voimakkaasti, että etsivät ”pelastusta” globaalista jihadista”.

Taj Hashmi valottaa kirjassaan laajasti historiallisia syitä nykyiselle konfliktille, jolla ei loppujen lopuksi ole paljoakaan tekemistä uskonnon tai sivilisaatioiden yhteentörmäyksen kanssa. Pohjimmiltaan kyse on valtioiden hegemonisista valtapyrkimyksistä ja intressien ristiriidoista esimerkiksi luonnonvaroista.

Lännen ja muslimien konfliktin taustalta hän hahmottaa kolonialismin aikaisen traumaattisen historian, sillä lähes kaikki islamilaiset valtiot olivat lännen siirtomaita.
Myöhemmin lännen vastaista epäluuloa ovat vain syventäneet Yhdysvaltojen puuttuminen kolmannen maailman sisäisiin asioihin. Hallitus toisensa jälkeen on vaihtunut, jos se ei ole miellyttänyt länttä. Hashmi analysoi kirjassaan esimerkiksi Argentiinan, Chilen, Haitin, Iranin, Pakistanin ja Bangladeshin poliittista liikkumatilaa suhteessa Yhdysvaltoihin. Mutta keskeisenä vihan, nöyryytyksen ja pelon jatkuvana ruokkijana hän pitää Yhdysvaltojen suhdetta Israeliin.

"Jos haluaa ymmärtää muslimien käsitystä häpeästä, on kysyttävä mitä heille merkitsee Palestiinan menetys siionistiselle Israelin valtiolle”.

Hashmi nimittää tätä Lähi-idän kaikkien konfliktien ”äidiksi”, eikä hän odota siihen ratkaisua lähitulevaisuudessa tai edes tulevina vuosikymmeninä. Ratkaisun avaimet olisivat Yhdysvalloilla, mutta se tuskin muuttaa politiikkaansa aivan pian.
Hashmi perustelee pessimismiään Yhdysvalloissa toimivalla Israel-lobbylla. Tämä vaikutusvaltainen painostusryhmä on ilmeisesti pystynyt muovaamaan paljonkin Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaa.

”Israel-lobby on väljä yksilöiden ja organisaatioiden painostusryhmä, jota pidetään yhtenä tärkeimmistä Yhdysvalloissa. Lobby palkitsee kampanja-avustuksillaan sen ohjeita noudattavia poliitikkoja. Yhdysvalloissa yksikään vakavissaan presidentiksi pyrkivä poliitikko ei voi asettua lobbya vastaan. Paljolti tämän painostusryhmän seurauksena Yhdysvallat on vedetty kalliisiin ja epäsuosittuihin sotiin ja konflikteihin Lähi-idässä.”

Hän muistuttaa lukijaa myös Yhdysvaltojen tärkeän liittolaisen avokätisestä tukemisesta:

”Israel saa kuudenneksen eli kolme miljardia dollaria Yhdysvaltojen vuosittaisesta kehitysavusta. Se tarkoittaa 500 dollaria jokaista israelilaista kohden. Esimerkiksi egyptiläiset saavat 20 dollaria, haitilaiset ja pakistanilaiset 5 dollaria henkeä kohden. Yhdysvaltojen kansalaiset lahjoittavat virallisen avun lisäksi noin kaksi miljardia dollaria vuosittain Israelille. Vapaaehtoiset avustukset ovat vähennyskelpoisia verotuksessa toisin kuin muiden valtioiden kansalaisille lahjoitetut avustukset”.

Taj Hashmin teoksen kärkevin kritiikki lännen ja islamilaisen maailman välisen konfliktin syvenemisestä kohdistuu Yhdysvaltoihin ja sen liittolaisiin. Mutta ei hän silittele myötäkarvaan myöskään OIC-maiden (Organisation of Islamic Cooperation) toimia. Tähän islamilaiseen yhteistyöjärjestöön kuuluu 57 valtiota.

Nämä maat ovat jatkuvasti taantuneet esimerkiksi tieteen ja taiteen alueilla länsimaihin verrattuina. Hashmin mielestä tämä on yksi huolestuttavimpia trendejä muslimienemmistöisissä maissa. OIC-maat sijoittavat BKT:staan keskimäärin vain 0,8 prosenttia tutkimus- ja kehitystyöhön. Se on noin kolmannes siitä, mitä kaikki valtiot yhteensä sijoittavat vastaavalle alueelle.

”Muslimienemmistöisten maiden saavutukset esimerkiksi tieteen, taiteen, teknologian, terveydenhuollon tai ihmisoikeuksien toteuttamisessa ovat perin vaatimattomia. Esimerkiksi Harvardin yliopisto Yhdysvalloissa on tuottanut tieteellisiä julkaisuja vuodessa enemmän kuin arabiankielisten maiden yliopistot yhteensä. Näitä maita on 17. Jotkut yliopistot ovat kiinnostuneempia rukousten järjestämisestä kuin tutkimuksesta. Quaid-i-Azamin yliopistolla Islamabadissa, Pakistanissa, on kolme moskeijaa, mutta ei yhtään kirjakauppaa.
Maailman väestöstä on muslimeja noin 1,6 miljardia. Vain kaksi on saanut Nobel-palkinnon kemiassa ja fysiikassa. Yhdysvalloissa on lähes 5000 yliopistoa, muslimienemmistöisissä maissa vain 500. Näistä yksikään ei kuulu maailman huippuyliopistoihin.
Muutamassa maassa tilanne on kuitenkin kohenemassa. Pari vuotta sitten Saudi-Arabiaan perustettua Kuningas Abdullahin yliopistoa on rahoitettu tavalla, jota yhdysvaltalaiset rikkaat yliopistot voivat vain kadehtia. Turkissa yliopistojen tutkimusmäärärahat ovat kasvaneet viime vuosina yli 10 prosentilla vuosittain.”

Taj Hashmi nimittää teostaan tutkimukseksi, mutta monin paikoin se on luonteeltaan aika poleeminen. Hän kritisoi teoksensa esipuheessa stereotypioiden ja yksiulotteisuuden vaaroja. Toisaalta hän puhuu itse usein islamilaisesta maailmasta monoliittisena kokonaisuutena, eikä huomioi valtioiden ja kulttuurien välisiä suuria eroja. Esimerkiksi Iranin ja Saudi-Arabian välien on katsottu muistuttavan nykyisin alueellista kylmää sotaa. Molemmat käyvät myös epäsuoria sotia liittolaistensa avulla naapurimaissa.
Tämä Hashmin analyysin tietynlainen yksiulotteisuus saa hänet ennakoimaan, että lännen ja islamilaisen maailman väliset konfliktit tulevat vain kärjistymään tulevina vuosikymmeninä. Tosin Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten vastainen rintama tulee saamaan aivan uudenlaisen painotuksen nousevista suurvalloista.

”On mahdollista, että Yhdysvallat liittolaisineen ajautuu uuteen maailmanlaajuiseen sotaan lähivuosikymmeninä. Länsimaisen liittouman vastavoimat eivät koostu silloin enää vain islamilaisesta maailmasta, vaan sen ytimeen nousevat Kiina ja Venäjä. Nämä nousevat suurvallat ovat hyötyneet lopulta eniten lännen ja islamilaisen maailman nykyisestä vastakkainasettelusta”.

Tapio Tamminen 5.12.2014