Leo Kosola
Yle
Jo joulukuussa ulkoasiainvaliokunnan sisäinen asetelma vakiintui kahdeksi leiriksi. Rauhanhakuisen yhteistyöryhmän Ryti-Tanner-Paasikivi vastapainona olivat sotaisamman mielialan ministerit, niin sanotut haukat. Haukkoihin kuuluivat puolustusministeri Juho Niukkanen (lue esittely täältä), opetusministeri Uuno Hannula ja oikeusministeri Johan Otto Söderhjelm. He eivät muodostaneet ryhmää tai toimineet yhdessä, vaan kysymys oli pikemminkin samanlaisesta asenteesta.
J. O. Söderhjelmin valtiollinen ura alkoi jo ylioppilaana. Hän taisteli sisällissodassa valkoisten puolella ja osallistui sen jälkeen avustajana valtionhoitaja Svinhufvudin salaiseen kuninkaanhankintamatkaan Saksan keisarin luo.
1930-luvulla lakitieteiden tohtori Söderhjelm toimi monien muiden tehtäviensä ohella ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajana. Kun Cajanderin punamultahallituksen parlamentaarista pohjaa haluttiin vahvistaa synkkänä syksynä 1939, Söderhjelm valittiin oikeusministeriksi, vaikka hän oli jo tippunut eduskunnasta.
Puolitoista kuukautta kestänyt pesti alkoi 13. lokakuuta, kun Moskovassa jo neuvoteltiin. Hallituksen jäsenenä Söderhjelm ehti perehtyä talvisotaan johtaneen kehityksen taustoihin. Hän jatkoi toimessaan Rytin hallituksessa ja alkoi pitää päiväkirjaa, sillä arveli tilanteen ja tehtävän niin merkittäväksi. Päiväkirja on selvästi jonkinasteista julkisuutta, vähintäänkin muistelmia varten laadittu.
Söderhjelm suhtautui hallitustovereihinsa joko arvellen tai arvostellen.
Söderhjelmin tekstit määrittävät ja selittävät hänen paikkaansa hallituksen sisällä. Omasta mielestään häneltä olisi riittänyt aloitteellisuutta, tarmoa, kykyä ja ulkomaansuhteita oikeusministeriön johtamisen ohella tähdellisempiinkin tehtäviin. Jonkin verran hän puuhasikin muun muassa vapaaehtoiskysymysten parissa, mutta mitä ilmeisimmin hän olisi tahtonut toimeksiantoja valtioneuvostolta ja ennen kaikkea suoraan pääministeriltä. Kun näin ei tapahtunut, käväisi protestieron mahdollisuuskin oikeusministerin mielessä. Riittävän kykenevän seuraajan puuttuminen sai hänet kuitenkin jäämään hallitukseen.
Oikeusministeri katsoi tovereitaan nenänvartta pitkin
Lukuun ottamatta sisäministeri von Bornia ja kauppa- ja teollisuusministeri Kotilaista, Söderhjelm suhtautui hallitustovereihinsa joko arvellen tai arvostellen. Rauhaa kannattava ydinkolmikko ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Rytiä hän vähintäänkin oudoksui, Tanneria suorastaan epäili ja Paasikiveä sekä hänen ajatuksiaan inhosi.
Muista ministereistä päiväkirjasta löytyy pieniä moittivia kommentteja.
— Pikkumaisuudellaan [kansanhuoltoministeri] von Fieandt ei edistä sisäisen rintaman ylläpitämistä. Esimerkiksi kuumaa vettä [saa] kaksi kertaa kuukaudessa. Mitä se merkitsisi, jos sitä saisi antaa kaksi kertaa viikossa? Ei mitään.
Söderhjelm osallistui niin aktiivisesti hallitustyöhön kuin pystyi ja käytti koko ajan enemmän lyhyehköjä, johdonmukaisesti kantaa ottavia puheenvuoroja. Voidaan tapella pala palalta Tornioon asti, on kirjattu RKP:n miehen sanoneen.
Ylimieliseltä vaikuttanut oikeusministeri ei ryhtynyt lähempään yhteistoimintaan toisten haukkojen kanssa. Ulkoasiainvaliokunnan samanmielisistä opetusministeri Hannula oli hänen mielestään kykenemätön ja saamaton. Puolustusministeri Niukkasesta hän käytti vähättelevän makuista nimimuotoa Niukku. Toisaalta hän kirjasi Niukkasen mietteitä ja mielipiteitä verraten usein päiväkirjaansa, mikä kertoo jonkinlaisesta arvostuksesta.
Seuraavaan hallitukseen Söderhjelm ei tullut eikä kai olisi suostunutkaan.
Toimittajasta opetusministeriksi ja sotavankileirin johtajaksi
Ennen politiikkaan hyppäämistä Uuno Hannula oli toiminut lehtorina ja päätoimittajana. Talvisodan hallituksen opetusministeristä oli tullut Pohjolan Sanomien päätoimittaja jo 26-vuotiaana.
Reilun kymmenen vuoden toimittajanuransa jälkeen Hannula valittiin eduskuntaan maalaisliiton riveistä kesän 1927 vaaleissa. Kosketuksen hallitustyöskentelyyn hän sai toimiessaan Kyösti Kallion lyhytaikaisessa neljännessä hallituksessa pääministerin sihteerinä. Seuraavassa, Cajanderin punamultahallituksessa hän sai jo käteensä opetusministerin salkun. Ministerikollega K-A. Fagerholm luonnehti Hannulaa pienikokoiseksi, mutta värikkääksi hahmoksi, joka teki mielellään virkamatkoja ulkomaille.
Hannula siirtyi Rytin hallitukseen salkkuineen eikä värikkyyskään haalistunut. Tannerin mukaan hän kulki ministerinäkin lapikkaissa ja tikkurissa lehtimiehen käsivarsinauha hihassaan.
Rauha vie Suomelta itsenäisyyden
Hannula ei ollut erityisen ahkera puheenvuorojen käyttäjä, mutta sodasta ja rauhasta puhuttaessa hänellä oli vankka mielipide: Neuvostoliiton rauhanehdot tiesivät itsenäisyyden menetystä.
En näe kuin taistelun tien, niin epätoivoinen kuin se onkin.
Ainoan mahdollisuuden Hannula näki länsivaltojen tarjoamassa avussa. Hän edellytti, että tarjoukseen tartutaan välittömästi ja hän myös pysyi kannallaan loppuun asti.
Kun tie kuitenkin vei kohti rauhaa, Hannula halusi asiaa käsiteltävän “pöytäkirjan edessä”. Näin hän sai sanella virallisen, eli samalla julkisen vastalauseensa.
Kuten Söderhjelm, Hannulakaan ei asenteensa vuoksi tullut kysymykseen seuraavia hallituksia muodostettaessa. Hän kuitenkin jatkoi valtion palveluksessa ja johti sotavankileiriä. Jatkosodan aikana hän sai ylennyksen kapteeniksi.
