Hyppää pääsisältöön

Uskallappa kutsua minua superäidiksi!

Patsas äidistä ja lapsesta
Patsas äidistä ja lapsesta Kuva: Adam Ciesielsk / stock.xchng naine

Huonot äidit ovat nykyään so last season, mutta superäitejä oomme kaikki, oomme kaikki...

Superäiti hoitelee perhearjen vasemmalla kädellä. Vanhempainvapailla hän opiskelee, käy osa-aikatyössä, kirjoittaa blogia, remontoi keittiön, joogaa, laihduttaa ja ehtii toisinaan aamulatelle ja taidenäyttelyyn. Työelämässä superäiti kipuaa uraportaita kahden tunnin yöunilla. Hän syöttää perheelleen itsetehtyä luomuruokaa, kuskaa lapsia harrastuksiin, juoksee sillä välin maratonin ja kirjoittaa yöllä kirjaa superäitiydestä. Hei, näin me pärjätään!

Minä en halua olla superäiti. Haluan olla riittävä äiti, en stressaantunut yli-ihmisäiti, joka asettaa riman niin korkealle, että kanssaihmiset masentuvat jo pelkästään käsilaukkuni näkemisestä. Tuolla se taas viilettää!

Opetammeko tyttärillemme, että naiset ottavat vastaan mitä vaan ja omistavat viisi kättä? Että onnistuakseen vanhemmuudessa tai elämässä ylipäänsä, pitää olla super ja ehkä vielä vähän hyperkin. Opetammeko pojillemme, että heidän sisarensa ja vaimonsa ottavat kyllä vielä sen viimeisenkin taakan kannettavakseen?

Viitta heilahtaen me jaksamme, pärjäämme ja pystymme. Kannamme mukanamme pre-feminismin aikakauden mottoa: tee 200% paremmin ja olet yhtä hyvä kuin mies.

Opetammeko tyttärillemme, että naiset ottavat vastaan mitä vaan ja omistavat viisi kättä?

Miksi heikkouden näyttäminen on niin vaikeaa? Miksi meidän pitää olla supervahvoja? Miksi emme saisi luhistua, väsyä, tarvita apua?

Kodin Kuvalehden kolumnisti Susanna Rantanen kirjoittaa Suorat sanat -kolumnissa superäitiydestä ja naisten eläkkeiden karttumisesta – siitä, että äidit voivat (ja ehkä heidän pärjätäkseen pitääkin) kehittää itseään joka hetki: ”Itse olin poikani kanssa kotona vuoden. Hän oli koliikkilapsi, joten ensimmäiset neljä kuukautta nukuin kaksi tuntia vuorokaudessa. Silti kirjoitin äitiyslomallani kolumneja lehtiin ja perustin yrityksen. Ei se helppoa ollut, mutta se oli minun valintani.” (KK 21/2014)

Herranjestas Susanna, mitkä paineet sinä asetat meille muille! Ei se tosiaankaan varmaan ollut helppoa. Eikä kuulosta kovin viisaalta muutenkaan. Olisit nukkunut. Olisit syönyt vähän suklaata. Keittänyt kahvia ja käynyt vaunulenkillä. Kyllä sä olisit saanut vähän relatakin, jättää asioita seuraavaan vuoteen? Ei se karttuva eläke siihen olisi kaatunut, mutta sinä olisit voinut.

Suo, kuokka ja Jaana. Emmekö ole sen pidemmälle päässeet?

Superäitiydestä puhuminen tukee jaksamisen kulttuuria. Osallistuin juuri julkiseen facebook-keskusteluun, jossa eräs ilmeisen perheellinen mies väitti, että perheiden jaksamisongelmat johtuvat siitä, että nykyajan vanhemmilta puuttuu sisua ja asennetta. Sisua ja asennetta! Unohdetaan yhteiskunnan tuki ja hoidetaan sisulla koliikki, työttömyydet, burnoutit. Asenteella päihitetään univajeet, masennukset, sairastumiset ja muut, onko selvä? Voi kiesus.

Oi miksi, miksi meillä arvostetaan jaksamista niin perkeleesti?

Suo, kuokka ja Jaana. Emmekö ole päässeet sen pidemmälle? Jaksa, jaksa, paina, paina niin palkkio olkoon sinun. Entä jos muuttuu tomuksi, hajoaa sirpaleiksi tai murenee? Jos ei vaan jaksa.

On tavallaan epälojaalia toisia äitejä kohtaan julistaa, ettei halua äitejä nostettavan jalustalle, ettei halua etuliitettä super. Kyllähän me äidit joudumme lasten hoidossa usein aika koville – ihan jo fyysisistäkin syistä. On raskaus, synnytyksen tuomat jälkioireet, löysä nahka, univaje, imetys ja se ensimmäisen vuoden äiti-lapsi -symbioosi, joka on välttämätön, vaikka raskas. Siksi jalustalle nosto alleviivaa myös äitiyden työn arvoa. Mutta…

Uskallan kuitenkin väittää, että kaikenlaiset supertittelit äitiyden, arjen ja työn yhdistämisessä luovat enemmän paineita kuin vapauttavat. Jos jokainen saisi olla omanlaisensa äiti – toimelias, laiska, luova, luomu, rehevä, unohteleva, hajamielinen, yritteliäs, masentuva, sporttinen, antelias, uhrautuva, iloinen, itsekäs, kaupallinen tai vaikka hienosteleva, niin äitiyden kruunua ei tarvitsisi kiillottaa superäiti -tavotteilla.

Ollaan siis ihan tavallisia äitejä. Kun lapsiperhearjen rumba on hektisimmillään, ei tavoitella suuria tekoja vaan läsnäoloa – toisiamme tukien. Ja pyydetään apua, kun siltä tuntuu.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus