Ensihoidossa ja päivystyksessä tapaa todella paljon potilaita ja omaisia, joilla on asiat huonolla mallilla. Humalassa ja huumeissa käytöstavat unohtuvat. Eikä asiaa aina auta sen selittäminen, että me olemme todellakin auttamassa, emmekä syyttämässä.
Väkivalta hoitohenkilökuntaa kohtaan lisääntyy koko ajan. Onneksi emme vielä ole samassa tilanteessa kuin kollegamme Aasiassa, missä paikoin jopa hoitohenkilökunnan perheenjäseniä pahoinpidellään kun ollaan tyytymättömiä hoitoon.
Muutaman kerran olen joutunut kutsumaan poliisin apuun potilaan kavereiden ollessa fyysisesti niin uhkaavia, ettei tarvittavia hoitotoimenpiteitä ole päässyt tekemään.
Potilas vankilaan
Muistan, kuinka nuorena hoitajana huumehöyryinen potilas kuristi minua erään kerran niin, että en saanut huudettua apua. Onneksi vieressäni oli rautasänky ja sitä potkimalla sain hälytettyä apua paikalle. Potilas joutui vankilaan neljäksi kuukaudeksi.
Kerran olen saanut myös nyrkistä leukaani. Silloin Pelastuslaitoksen työkaverit laittoivat tekohampaat työhuoneeni pöydälle − ihan vaan jos olisin sattunut tarvitsemaan niitä. Huumorilla tässä ammatissa pärjää aika pitkälle.
Hoitoalalla ei voi ilmiantaa potilaita pienemmistä rikkeistä, esimerkiksi huumeiden käytöstä. Sykkeen 8. jaksossa pohditaan, tulisiko ministeriä puukottanut vaimo ilmiantaa vai ei.
Lastensuojeluasiat ovat ilman muuta selviä ja sellaiset on aina vietävä eteenpäin, mutta aikuisten kohdalla tilanne on kuitenkin toinen. Terveydenhuollon ammattilainen saa ottaa poliisin yhteyttä vain vakavista rikoksista, joista rangaistus on yli viisi vuotta.
Tämä lakiteksti on tietysti olemassa, jotta potilaat uskaltaisivat tulla hoidettaviksi ja me voisimme pitää kiinni vaitiolovelvollisuudesta, joka on yksi ammattimme perusarvoista.
Meilläkin on oikeus tehdä työmme ilman nimittelyä.
Huora-huutoja en kuitenkaan enää siedä, ja huomautan niistä nykyään kipakasti. Kyllä meilläkin on oikeus tehdä työtämme ilman nimittelyä.
Kotiväkivaltaa enemmän kuin uskomme
Kun katsoin jaksoa ja varsinkin tuota ministerin puukotusta, ajattelin tekemääni tutkimusta Karolinskassa Ruotsissa. Kyselimme hoitohenkilökunnan asenteista kotiväkivaltaan. Yllättävää oli, että edelleen meistäkin löytyy sellaisia, joiden mielestä uhri on jotenkin ansainnut pahoinpitelyn ja sellaisia, joiden mielestä asiaan ei tule puuttua. Sykkeen jaksossa hoitajat toimivat mielestäni hyvin.
Kotiväkivaltaa on paljon enemmän kuin luulemmekaan. Hyvä kampanja vanhuksiin kohdistuvasta väkivallasta näkyy ruudusta joka ilta. Hoitohenkilökunnan tulisi kysyä mahdollisesta väkivallasta silloinkin, kun siitä ei ole kuin pieni epäily.
Yllättävää oli, että meistäkin löytyy sellaisia, joiden mielestä uhri on ansainnut pahoinpitelyn.
Moni tilanne, joka johtaa kuolemaan voisi olla vältettävissä, jos asioihin päästäisiin puuttumaan ajoissa. Eivätkä nämä asiat todellakaan ole kiinni yhteiskunnallisesta asemasta tai varakkuudesta. Kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikissa kaupunginosissa esiintyy kotiväkivaltaa.
Uskallettava puuttua
Jaksossa hoitajat tekivät juuri oikean havainnon. Potilaan kertomus ei täsmännyt ulkoisten vammojen kanssa.
Olen ylistänyt useasti nuorta kollegaani, joka toimi Tukholmassa työskennellessäni esimerkillisesti. Kun tyttäreni joutui kolmatta kertaa murtuman takia päivystykseen, kollegani pyysi minua poistumaan huoneesta saadakseen puhua tyttäreni kanssa kahden. Olin juuri valittu kyseisen sairaalan professoriksi, eikä tilanne ollut helppo. Hän kuitenkin teki sen, mitä hyvän lääkärin pitääkin: toimi potilaan asioiden ajajana.
Tyttäreni kertoi kuitenkin kollegalleni kuten asia todellisuudessa olikin: äiti ei ollut ollut paikalla kun luut murtuivat kaksi ensimmäistä kertaa. Eikä tälläkään kertaa, kun hän kaatui koulun pihalla. Näin ollen minut ”vapautettiin” epäilyistä.
Kirjoitimme myöhemmin Paulinen kanssa kotiväkivallasta kertovaan oppikirjaan kappaleen päivystyksen toiminnasta vastaavissa tilanteissa. Hoitohenkilökunnan tulee uskaltaa ottaa puheeksi myös vaikeat asiat. Tähän saamme kuitenkin valitettavan vähän koulutusta ja tukea päivittäisessä työssämme.
Maaret Castrén
Kirjoittaja on toimialajohtaja ja professori HYKS Akuutissa.
