Hyppää pääsisältöön

Suomen leijona ja Venäjän karhu

Amerikkalaisen lehtikriitikko Lawrence Gilmanin mukaan venäläinen karhu ja suomalainen leijona kohtasivat taisteluasemissa.
Amerikkalaisen lehtikriitikon Lawrence Gilmanin mukaan venäläinen karhu ja suomalainen leijona kohtasivat taisteluasemissa. Amerikkalaisen lehtikriitikko Lawrence Gilmanin mukaan venäläinen karhu ja suomalainen leijona kohtasivat taisteluasemissa. Kuva: Yle/Laila Kangas igor stravinsky

Tammikuussa 1922 aikakauslehti North American Review julkaisi artikkelin From Stravinsky to Sibelius. Tämä Bostonissa vuonna 1815 perustettu lehti on Amerikan vanhin kirjallisuusjulkaisu, ja muiden muassa presidentti Thomas Jefferson oli kuulunut sen varhaisiin tilaajiin. Lehden kansien sisällä julkistetuilla mielipiteillä oli enemmän painoa kuin päivälehtien nopeilla arvioinneilla. Artikkelin tekijä kriitikko Lawrence Gilman julisti, että ”muodikkain, keskustelluin ja ilmiselvästi huomattavin nykysäveltäjien joukossa on Igor Stravinsky - ultramodernien kuningas.” Tällaisin ja monin muunlaisin vahvoin kielikuvin Gilman tervehti uutta musiikin Valtiasta.

Gilman suuntasi sitten huomionsa ”kritiikin perinteisesti luomaan kielteiseen Sibelius-kuvaan, jonka mukaan 'kliseet', joita hänen musiikkinsa on suoltanut, ovat huolella kamferissa säilytettyjä.” Gilman kiisti noiden 'kylmien' kliseitten olemassaolon. Hän väitti, että Sibeliuksen musiikki on täynnä runoilijan tunnetta ja tunnetiloja, joita tämä kohtaa olemassaolon mysteerin, pelon ja sen selittämättömän julmuuden edessä...”

Venäläinen karhu ja suomalainen leijona kohtasivat taisteluasemissa

Gilmanin sanojen mukaan venäläinen karhu ja suomalainen leijona kohtasivat taisteluasemissa: Igor Stravinsky oli 'arkkikapinallinen'; Jean Sibelius taas tunnevoittoinen romantikko, joka jäi tuon 'ainutlaatuisen ja kiehtovan näyn (Stravinskyn) varjoon'.

Stravinsky, joka oli syntynyt vain 300 kilometriä Sibeliuksen synnyinkodista, asui tuolloin Ranskassa. Pohjois-Amerikan tärkeimmät musiikkikeskukset olivat innoissaan venäläisestä ja tämän musiikista. Vain kahden vuoden sisällä, 1923 ja 1924, newyorkilaiset saivat kuulla Sotilaan tarinan, Satakielen laulun, Concertinon, Okteton, Pulcinellan ja Ragtimen.

He kuulivat myös Kevätuhrin paljon ennen kuin se soitettiin Helsingissä. Tästä newyorkilaiset saivat kiittää vierailevaa Bostonin sinfoniaorkesteria ja sen johtajaa Pierre Monteux'ta, joka oli johtanut baletin myrskyisän kantaesityksen Pariisissa. Monteux'n Kevätuhri tammikuussa 1924 jätti konsertin muun ohjelmiston, mm. Sibeliuksen viulukonserton - solistina Richard Burgin - varjoonsa. Jopa Olin Downes omisti innoissaan koko arviointinsa New York Timesissa Stravinskylle. Seuraavana vuonna säveltäjä saapui jo omassa persoonassaan johtamaan musiikkiaan ja soittamaan pianokonserttonsa solistina.

Stravinsky-innostus kasvaa Bostonissa ja Philadelphiassa

Myös Bostonissa Stravinsky-innostus kasvoi. Monteux'n seuraaja oli Sergei Koussevitsky, joka oli ollut säveltäjän esitaistelija jo ennen tämän lähtöä Venäjältä. Koussevitsky oli johtanut myös Kevätuhrin ensimmäisen konserttiesityksen, ja samainen kapellimestari tilasi myöhemmin myös Psalmisinfonian Bostonin sinfoniaorkesterin 50-vuotisjuhlaan.

Onko todellakin olemassa musiikkia, jossa ei ole vähäisintäkään kaikua ihmissydämen intohimoista?

Samaan aikaan Philadelphiassakin innostuttiin tämän venäläisen musiikista. Philadelphian orkesterin ennakkoluuloton johtaja Leopold Stokowski suunnitteli kokonaisen sarjan Amerikan ensimmäisiä Stravinsky-iltoja – Satakielen laulu, Häät, Mavra ja Sinfonia puhaltimille olivat monen muun teoksen ohella niiden ohjelmassa.

Vähitellen alkoi kuitenkin ilmetä, että Stravinsky, jonka tuotanto vaikutti ”aina vain arvaamattomammalta”, oli lähtenyt yhä vahvistuvaan, ja joistakin jopa kummallisen radikaaliin suuntaan.

Olin Downes kysyi New York Timesin sivuilla: ”Onko todellakin olemassa musiikkia, jossa ei ole vähäisintäkään kaikua ihmissydämen intohimoista?”

Taisteluasetelma kiihtyy

Amerikan Stravinsky-kultti oli yhtä voimakas kuin sen Sibelius-kultti; kuitenkin Stravinskyn palvonta ulottui laajemmalle, kiitos Pariisissa asuvien amerikkalaisten. Nuoret säveltäjät olivat lähteneet joukoittain kohti Ranskaa opiskellakseen Nadja Boulangerin johdolla – ja tämä oli Stravinskyn mutta ei Sibeliuksen ystävä. Lahjakkaimpia oppilaiden joukossa olivat sittemmin vaikutusvaltaiset Aaron Copland ja Virgil Thomson.

Sibeliuksen toinen sinfonia on sanoinkuvaamattoman rahvaanomainen, itseriittoinen ja nurkkakuntainen. - Virgil Thomson

Juuri Thomson, palattuaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan puhjetessa, julkaisi New Yorkin Herald Tribunessa murskaavat mielipiteensä Sibeliuksesta. Debytoidessaan kriitikkona ja arvioidessaan Sibeliuksen toista sinfoniaa, Thomson suuntasi vastaiskun Olin Downesin "tulehtuneelle ja sakealle sanatulvalle", jonka mukaan "toinen sinfonia on ylistyslaulu ihmisen lannistumattomalle hengelle". Thomson totesi kärkevästi, että hänestä teos oli "sanoinkuvaamattoman rahvaanomainen, itseriittoinen ja nurkkakuntainen".

Näin oli vuonna 1940, mutta jo 1920-luvulla Stravinskyn huomiota herättävä menestys Amerikassa ei voinut olla vaikuttamatta Sibeliukseen kaukana Suomessa. Näyttää siltä, että Stravinskyn häikäisevä ensiesiintyminen New Yorkissa sai Downesin yrittämään saada Sibeliuksenkin tulemaan omalle konserttikiertueelle Yhdysvaltoihin.

Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa: Venäläisen scherzo oli kylläkin niin eloisa

Ajankohta oli toukokuu 1927. Sibelius oli juuri palannut Pariisista, siis juuri sieltä, jossa Stravinskyn musiikki oli viimeistä huutoa, mutta Sibeliuksen musiikki mitä selvimmin ei. Pariisi oli myös paikka, jossa Sibelius oli kuullut vuonna 1911 Stravinskyn Fantastisen scherzon.

Ryssens scherzo nog så liffult - Venäläisen scherzo oli kylläkin niin eloisa, Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa.

Mutta Scherzo fantastique olikin sävelletty Stravinskyn venäläisellä kesädatshalla Ustilugissa, ja innoitus siihen oli saatu mehiläisten vapaasta sykkivästä maailmasta.

Stravinskyn 1920-luvun sävellykset saivat Lawrence Gilmanin mukaan Richard Straussin näyttämään tonaalisen kirkon säädylliseltä pylväältä. Debussy, Ravel ja Skrjabin taas olivat pelkkiä viehkeitä viattomuuksia, jotka puhaltelivat somia harmonisia kuplia.

Sibeliuksen näkemyksen välitti Suomen Kuvalehden Pariisin kirjeenvaihtaja, jolle säveltäjä oli kertonut haastattelussa, että ”sellainen säveltäjä kuin Stravinsky heilahtelee Bachin ja nykypäivien valtasuuntien välillä.” Yksityisesti hän totesi, että ”Hra I.S. jäljittelee aina jotakuta. Pidänkin eniten hänen Oidipuksensa niistä osista, joissa hän jäljittelee Gluckia.”

Sota syttyy, myös oikea sota

Jos nämä kaksi Venäjän keisarikunnan entistä asukasta, Stravinsky ja Sibelius, olisivat tehneet molemmat omat konserttikiertueensa Yhdysvalloissa, seurauksena olisi ollut epäilemättä tahtipuikkojen taistelu. Sibelius torjui kuitenkin kutsun. Kieltäytymisellään hän ei voinut silti estää jatkuvaa politisoivien mahtisanojen ryöppyä. Stravinsky oli 'ultramodernien kuningas' ja istui tukevasti valtaistuimellaan. Sibelius taas oli - amerikkalaisen lehtinaisen Lucien Pricen mukaan - sinfonisen 'purppuriviitan perijä', suoraan kuninkaallisessa vallanperimysjärjestyksessä.

Mullistavien tapahtumien vanavedessä musiikillinen valtataistelu ja järjetön retoriikka kipusivat kuumeen tasolle

Asiat olisivat saattaneet vähitellen rauhoittua, mutta sitten Venäjä hyökkäsi Suomeen. Mullistavien tapahtumien vanavedessä, marraskuun 30. päivänä 1939, musiikillinen valtataistelu ja järjetön retoriikka kipusivat kuumeen tasolle. Olin Downes julisti New York Timesissa, että sota osoitti suomalaisten perusarvoiksi kunnian ja vapauden, joiden puolesta he olivat valmiit kuolemaan. Jean Sibelius oli asettanut samat arvot sinfonioittensa ytimeen: hän tarkoitti, mitä sanoi. Sen sijaan Stravinsky, Venäläinen karhu, murisi Downes, eväsi synnyinoikeutensa runouteen, kansanperinteeseen ja ihmisyyteen antautuessaan ahtaaseen ja omahyväiseen narsismiin.

Arturo Toscanini, joka johti noina vuosina tiheään NBC:n sinfoniaorkesteria, käytti tilannetta hyväkseen omassa 'sodassaan' Leopold Stokowskia vastaan. Toscanini ei ollut juurikaan Sibeliuksen musiikin suosija ennen vuotta 1940. Kuului jopa valituksia siitä, ettei hän johtanut riittävästi suomalaisen säveltäjän musiikkia.

Mutta joulukuun 8. päivänä 1940 Toscanini johti kokonaisen Sibelius-ohjelman, johon sisältyivät toinen sinfonia, Lemminkäisen paluu ja tietysti Finlandia. Harjoitusten aikana Toscanini, joka oli opetellut ulkoa Lemminkäisen yhdessä päivässä, tarttui partituuriin ja huudahti orkesterille: ”Rakastan tätä musiikkia. Sitä älkää unohtako!”

Stravinskylle Kulttuurirahaston Sibelius-mitali

Sibeliuksen ja Stravinskyn nimet tuotiin lopulta tasaveroisina yhteen, joskin vasta sodan jälkeen eikä varsinaisesti ystävyyden merkeissä. Suomen kulttuurirahasto myönsi vuonna 1955 Sibelius-mitalin Stravinskylle, jota pyydettiin johtamaan sävellyksiään Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

Stravinsky hyväksyi mitalin, mutta ei tullut Suomeen.

Stravinskylle Wihuri-rahaston Sibelius-palkinto

Kahdeksan vuotta myöhemmin, vuonna 1963, suomalaiset kunnioittivat jälleen Stravinskya Sibeliuksen nimissä: hänelle myönnettiin Wihuri-rahaston kansainvälinen Sibelius-palkinto, joka oli 80.000 suomen markkaa – tuolloin noin 25.000 dollaria.

Rouva Rakel Wihuri pyysi Stravinskya vastaanottamaan palkinnon henkilökohtaisesti ja johtamaan konsertin edesmenneen miehensä, Antti Wihurin syntymän vuosipäivänä. Stravinsky ei suostunut kuitenkaan muuttamaan suunnitelmiaan, ja Amerikan Suomen lähettiläs vastaanotti palkinnon hänen puolestaan.

Stravinsky lähetti kuitenkin rouva Wihurille sovituksensa Sibeliuksen Canzonettasta. Hän oli soitintanut tämän jousiorkesterisävellyksen kahdelle klarinetille, neljälle käyrätorvelle, harpulle ja kontrabassolle.

On väitetty, että valinta osui Canzonettaan, koska se oli tuttu Kanadan radion, CBC:n, sinfoniaorkesterin konserttilähetysten tunnussävelmänä.

Se on silti saattanut koskettaa myös syvempiä sointuja Stravinskyssa, jonka siteet vanhaan kotimaahan oli raa'asti katkaistu. Sibelius oli säveltänyt Canzonettansa vähän ennen ensimmäistä johtamisvierailuaan Pietariin vuonna 1906. Stravinsky kiitti eräässä yhteydessä Canzonettan erikoista "pohjoista italialaistunutta melodiikkaa", joka oli hänen mukaansa erittäin kiehtova piirre hänen synnyinkaupunkinsa Pietarin kulttuurissa.

Omasta laskelmoivasta ja muuntumishakuisesta musiikistaan huolimatta Venäjän karhussa kytivät ehkä kuitenkin 'ihmissydämen intohimot', jotka Suomen leijonan musiikki oli herättänyt eloon.

Glenda Goss

Sibelius-tutkija Glenda Dawn Goss.
Sibelius-tutkija Glenda Dawn Goss. Kuva: Yle 2012. glenda dawn goss

Glenda Dawn Goss on amerikkalainen musiikintutkija, joka tuli Suomeen 1980-luvun lopulla tutkiakseen Sibeliusta. Gossin englanninkielinen Sibelius-elämäkerta ilmestyi v. 2009. Radiosarja Sibelius ja Amerikka kuultiin Yle Radio 1:ssä kesällä 2008, suomennos Martti Haapakoski.



#sibelius150

Sarjan osat:
Sibelius ja Hollywood
Sibeliuksen amerikkalaiset elämänkertojat
Bostonin Sibelius-kultti
Olin Downes - Sibeliuksen apostoli
Sibelius ja kapellimestari Antonia Brico
Aallottaret – sävelrunoelma Amerikkaa varten
Maailman ensimmäinen Sibelius-seura
Kullervo-sinfonia ja amerikkalaiset
Suomen leijona ja Venäjän karhu
Samuel Barber ja Jean Sibelius
Eräs Huckleberry Finn
Sibelius, sikarit ja Louis Armstrong

Kommentit
  • Celestan hiljaisia voimasointeja

    Celestan hiljaisia voimasointeja

    Yhdysvaltojen länsirannikoilla toimiva säveltäjä-pianisti Michael Jon Fink (s. 1954) rakentaa usein teoksissaan hiljaisia ja rauhallisia sointimaisemia. Uusin säveltäjän musiikkiin keskittyvä julkaisu rakentuu unenomaisen tunnelman ja pehmeiden soivuuksien ympärille. Fink on ensimmäisen kerran levyttänyt musiikkia soolocelestalle jo 80-luvun alussa.

  • Kuin kaksi marjaa

    Kuin kaksi marjaa

    Amy Beach (1867–1944), Clara Schumann (1819–1896) ja Ethel Smyth (1858–1944) olivat muusikko-säveltäjiä, joiden elämäntarinoista löytyy yhteisiä nimittäjiä. Kaikki tulivat perheistä, joissa heidän musiikkiharrastustaan ja myöhemmin myös muusikon uraansa kannustettiin.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua