Mape Morottaja
Yle
On sunnuntai-iltapäivä ja kolmikymppinen Minna hääräilee rauhanyhdistyksen keittiössä. Tunnin päästä sali täyttyy iloisesta puheensorinasta, sillä alkamassa on lestadiolaisyhteisön sunnuntaiseurat. Syötettäviä ja juotettavia riittää, sillä seuroihin lähdetään koko perheen voimin. Minnan 19-henkinen lapsuudenperhekin on kulkenut seuroissa niin kauan kuin Minna muistaa. Sama perinne jatkuu hänen omassa seitsenhenkisessä perheessään.
Minna on edellispäivänä leiponut toista sataa pullaa. Hän on pääemäntävuorossa. Mutta ei se mitään, Jumalan valtakunnan eteen tehty työ koituu siunaukseksi.
Nyt voiveitsi viuhuaa keittiössä topakkaan tahtiin, sillä voitelematta on vielä toistasataa leipää. Kahvia kuluu seurojen aikana kymmeniä litroja. Käytännössä kaikki keittiötyöt ovat naisten hommia ja työt jaetaan vuorossa olevien emäntien kesken.
- Vaikka kotona oli paljon työtä pienten lasten kanssa, oli leipominen ennemminkin virkistys kuin rasite. Myös muiden naisten kanssa paikan päällä yhdessä kahvittaminen oli mukavaa. Kun kotona hoiti koko ajan viittä lasta, oli kiva päästä välillä kotoa “vapaalle”, aikuisten ihmisten seuraan, Minna kertoo.
Minna oli yksi pääemännistä ja kuului myyjäistoimikuntaan. Hän veti myös lasten päiväkerhoja. Siivousvuorot rauhanyhdistyksellä jaettiin perheittäin.
Sisarpiireissä vertaistuki oli kaikki kaikessa
Lestadiolaisyhteisön arki on kiireistä, vaikkei kävisikään päivätyössä. Viikossa olevien kaksien seurojen lisäksi vietetään kaikkia tärkeitä kirkkojuhlia. Niihin on organisoitu toimikuntia hoitamaan ohjelma, juhlakahvitukset, koristelut, siivoukset ja muu tykötarpeellinen.
Lapsilla on joka sunnuntai pyhäkoulu, vuorotellen eri kodeissa, ja päiväkerho kerran viikossa. Nuorille pidetään raamattuluokkia ja nuorteniltoja. Lisäksi on lauluiltoja ja joululauluiltoja. Myös näihin kaikkiin tilaisuuksiin hoidetaan syötävät ja juotavat. Lasten tilaisuuksissa naiset hoitavat myös ohjaajan hommat vuoroviikoin.
Elämää elettiin taivasta varten, sinne itsekin halusin.
Äideille on sisarpiirejä, virkistysiltoja ja käsityöiltoja, joissa tehdään käsitöitä yhdistyksen myyjäisiin. Näissä illoissa saa vertaistukea muilta samassa elämäntilanteessa olevilta.
- Se, että pääsi vertaistensa seuraan, sai lohdutusta omaan raskaaseen arkeen, oli kaikki kaikessa, Minna muistelee.
Rauhanyhdistyksen tilaisuudet täyttivät elämän, siihen ei mahtunut muuta, eikä Minna silloin kokenut mitään muuta tarvitsevansakaan.
- Elämää elettiin taivasta varten, sinne itsekin halusin. Ja tämän päämäärän eteen halusi vilpittömin mielin toimia.
700 ihmiselle lihakeitot
Sunnuntaiseurat ja muut tilaisuudet olivat vielä pieniä tapahtumia. Pari kertaa vuodessa pidettiin isot myyjäiset, joilla maksettiin talkoovoimin rakennettua rauhanyhdistyksen toimitaloa. Kun perhe, eli käytännössä Minna lastenhoidon ohella, leipoi ensin myyjäisiin myytäväksi toistakymmentä täytettyä pullapitkoa, 5 kääretorttua ja 5 kuivakakkua, alkoi varsinainen työ.
- Parhaimmillaan olen organisoinut koko keittiön toiminnan 700 ihmisen tilaisuuksissa. Olen keittänyt lihakeitot, hoitanut jälkiruuat, jotka sisälsivät konditoriapöydän juusto- ja täytekakkuineen sekä leivoksineen, tietysti huomioiden erikoisruokavaliot. Iltapalaksi vielä sadoille ihmisille tortilla- ja pitsa-ateriat herkkupöytineen, Minna luettelee.
Minna kokee, että yhdistyksen eteen tehdystä palkattomasta työstä on hänelle jäänyt mieletön organisointikyky arjen sekasorron keskellä.
- Olihan ne ihan järjettömän isoja kokonaisuuksia, joista vastasi perusperhe-elämän ohella. Näillä opeilla pystyisin nykyäänkin pyörittämään mitä tahansa laitoskeittiötä tai järjestämään pitopalvelun juhliin kuin juhliin. Ei niistä valitettavasti mitään papereita jäänyt käteen, työtodistuksia tulevaisuuden varalle, Minna sanoo.
Rahalahjoituksia yhdistykselle – se oli siunaukseksi
Työn lisäksi kaikki kustannukset jaettiin tekijöiden kesken, jotta saatiin mahdollisimman hyvä tuotto myyjäisistä ja kahvituksista rauhanyhdistyksen rakennukseen ja muihin yhteisön rahastoihin. Toiminta pyöri täysin jäsenien varassa.
- Vaikka usein perheellämme rahat olivat tiukassa, koin hirvittävän tärkeäksi lahjoittaa rahaa yhdistyksen toimintaan. Oli opetettu, että se oli siunaukseksi.
Kukaan ei ääneen velvoittanut olemaan mukana toiminnassa, mutta se oli ”oikein” toimimista. Aina ei olisi henkisesti jaksanut ja perheeltä kaikki yhdistyksen hyväksi tehty työ oli tietenkin pois.
Vaikka usein perheellämme rahat olivat tiukassa, koin hirvittävän tärkeäksi lahjoittaa rahaa yhdistyksen toimintaan.
- Olihan sitä väsynyt, väsyneempi. Itselle se oli kuitenkin omantunnon kysymys. Halusin “kilvoitella” puhtaalla omallatunnolla. Halusin pysyä uskossa, jotta pääsen taivaaseen.
Yhteisössä yhdessä tekemistä Minna muistelee kuitenkin edelleen hyvällä.
- Yhteisöllisyys oli lestadiolaisuudessa parasta, oli ilo yhteenkuuluvuuden tunteesta. Kaikki oli samalla asialla liikenteessä ja kaikilla oli talkoomieltä, halua tehdä asioita puhtaasti auttamismielessä, Minna kertoo.
Usko loppui
Seurat, pyhäkoulut ja muu vapaaehtoistyö olivat Minnan elämää ennen kuin hän teki oman ratkaisunsa ja erosi uskonyhteisöstään vuonna 2012. Minna oli 32-vuotiaana ollut yhdeksän kertaa raskaana, mutta hänellä oli vain viisi lasta. Hän oli läpikäynyt keskenmenon, synnyttänyt kaksi kuollutta lasta ja haudannut yhden lapsen.
- Mä menetin uskoni niiden rankkojen kokemusteni jälkeen. En uskonut, että vain tällainen elämä takaa taivaspaikan.
Yhteisöstä eroamisen jälkeen viikot tuntuivat Minnasta aluksi hyvin tyhjiltä. Elämä oli rakentunut yhteisön toiminnan varaan – ajankäytöstä ystäviin.
Mä menetin uskoni rankkojen kokemusteni jälkeen. En uskonut, että vain tällainen elämä takaa taivaspaikan.
- Nykyään olen oppinut valtavasti nauttimaan sunnuntaipäivistä, kun voi vain olla. Ei tarvitse stressata kulkeeko lapset viimeisen päälle muodinmukaisissa vaatteissa, käyttäytyvätkö hyvin seuroissa koko kaksituntisen, näytänkö itse pirteältä ja hyvinvoivalta. Kulissien kaaduttua, olen relannut. Tämä oma stressittömyys näkyy myös lapsissa, he ovat paljon vapautuneempia, Minna kertoo.
Päivitetty linkit 6.4.2017
