Tuula Viitaniemi
Yle
"Kun sais elää", huokaa kuollut narkkari juuri ennen kuin valot sammuvat, ja esitys on ohi. "Kun sais elää".
Repliikissä tiivistyy jotain keskeistä Kansallisteatterin upeasta Pohjalla-tulkinnasta. Sillä esitys kertoo toivosta. Toivosta silloinkin, kun elämä tarjoaa vain epätoivoa. Vaikka valoa ei ole. Vaikka olisi heroinisti, rutiköyhä, huora, korttihuijari, varas tai murhaaja.
Janne Reinikaisen ohjauksesta tekee mieli käyttää sanaa suvereeni. Pohjalla on kirkkaasti ajateltua ja taitavasti tehtyä teatteria. Ensemble on kerrassaan lumoava: ryhmä näyttelee, tanssii, laulaa, soittaa rumpuja, torvia ja leivinlautoja, mitä vain. Esityksen rytmi vaihtelee dynaamisesti. Välillä on pitkään täysin hiljaista. Sitten äkisti kaikki puhuvat repliikkejään yhtäaikaa. Pimeys vaihtuu strobovalojen sykkeeseen. Tulee tunne, että ohjaaja on kapellimestari, ja näyttelijät, lavastaja, puvustaja, säveltäjä, valosuunnittelija, koko tiimi, on hänen orkesterinsa, joka soittaa valoa, tilaa, ääntä, sanoja, nuotteja, ihmiskohtaloita.
Timo Hietalan musiikki on vahvaa ja tunnelmallista. Hurja on kohtaus, jossa kurja joukko laulaa kovaa ja korkealta "Vapauteen!"
En ollut tätä ennen koskaan nähnyt Maxim Gorkin näytelmää - ja nyt tunnen kiitollisuutta tästä aukosta teatterisivistyksessäni. Olen iloinen, että Kansallisen Pohjalla oli ensikosketukseni klassikkotekstiin. Sain kokea Reinikaisen luoman maagisen kellarimaailman ilman ennakko-oletuksia.
Kun esitys alkaa, yö on juuri vaihtumassa aamuksi. Juopunut mies istuu yksin valveilla, kunnes kaatuu sammuneena maahan. Yläkerrasta pujahtaa alas nainen, tapaa miehen, he käyvät kiihkeästi toistensa kimppuun. En tiedä tarinasta mitään, mutta on selvää, että mies ja nainen ylittävät rajan, jonka yli on hengenvaarallista astua. Vähitellen väki heräilee, ja katsojille esitellään outo joukkio elämän arpajaisten häviäjiä. He kinaavat, purnaavat, raivoavat, he rakastavat, juopottelevat, juhlivat, puhuvat syviä, kaipaavat jonnekin pois; edes Siperiaan, vaikka sitten Siperiaan. Yläkerrassa, omassa todellisuudessaan, asuu kauniissa huoneessa vuokraisäntä kauniine vaimoineen. Koti on aistikas, mutta tunnelma umpijäätä.
Jokaista näyttelijää voisi kehua pitkällisesti. Roolit eivät ole isoja, mutta yhdessä ne piirtävät isoa kuvaa ihmisyydestä. Petri Manninen esittää näyttelijää, joka on juonut muistinsa, kallisarvoisen omaisuutensa. Manninen on traaginen roolissaan miehenä, joka ei muista enää edes yhtä runoa, sitä, jolla kerran sai katsojat vangeikseen. Sydäntä kirpaisee valo, joka syttyy näyttelijän silmiin, kun seurue saa jälleen kerran pummattua rahaa lähteä baariin juhlimaan. Nyt! Juodaan, kunnes kuolema korjaa! Kylmät väreet virtaavat lävitseni, kun näyttelijä lopulta muistaa.
Antti Pääkkönen on työtön, jonka puoliso on kuolemansairas narkomaani. Pääkkönen tekee hahmosta kulmikkaan ja katkeroituneen, umpimielisen miehen, jonka katsominen saa omatkin hartiat kiristymään. Tuomas Rinta-Panttila on hänen uskottavasti pois riutuva rakastettunsa, joka saa eläessään mieheltään vain viiltävän vihaisia sanoja. Yksi esityksen kauneimpia hetkiä koittaa, kun Pääkkönen lausuu runon kuolleen puolisonsa ruumiin äärellä.
Esa-Matti Long on sivistynyt korttihuijari ja murhaaja, joka on säilyttänyt huumorintajunsa. Tulevaisuutta ei ole, mutta mies ei valita. Kun hän saa lainattua ruplan jostain, hän tarjoaa kaikille. Hauska, sarkastinen hahmo!
Lauri Tilkanen on varas, kaunis kuin kuva, mutta onneton hänkin, kyyninen, täynnä itseinhoa. Hän asettaa onnensa naisten varaan. Tuhoisa vetovoima vuokraisännän vaimoon (tylyn ja kylmän, silti aistikkaan roolin tekee Linda Wiklund) ei johda mihinkään, mutta löytyisikö uusi alku tämän sisaren sylistä? Sisarta näyttelee ihmeellinen nuori näyttelijäopiskelija nimeltä Pia Piltz. Herranjestas mikä laulaja! Kun hän alkoi laulaa ensimmäisen kerran, luulin kuuntelevani nauhoitusta. Hänestä todellakin kuullaan vielä.
Kati Lukan lavastus luo vahvoja tilallisia metaforia. Ylhäiset ovat ylhäällä, alhaiset alhaalla. Prostituoitu (Inga Björn) tanssii ilmassa, lausuu säkeitä kohtalokkaasta rakkaudesta, mutta takaisin alas hänenkin on tultava. Ihminen saattaa lojua saastassa. Mutta kuten Jukka-Pekka Palon hillitty kulkijamies filosofoi: "Siellähän se sielu on, mitä rakastaa". Pohjalla-näytelmän surkimukset ovat ehkä yhteiskunnan hylkiöitä, mutta heissä on pyhyyttä ja arvokkuutta, joka lävistää katsojan, nostaa hänetkin hetkeksi vähän ylemmäs.
Kansallisteatteri: Pohjalla. Maxim Gorkin alkuteoksesta sovittaneet Janne Reinikainen ja Eva Buchwald. Ohjaus Janne Reinikainen, suomennos Sami Parkkinen,
lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, musiikki Timo Hietala, valot Max Wikström, naamiointi Petra Kuntsi ja Laura Sgureva. Rooleissa Inga Björn, Esa-Matti Long, Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Pia Piltz (TeaK), Antti Pääkkönen, Tuomas Rinta-Panttila, Paula Siimes, Lauri Tilkanen ja Linda Wiklund.
