Hyppää pääsisältöön

Tuhkimotarinoiden ohjaaja: Vain sisäinen kauneus merkitsee – todellako?

Mape Morottaja
Tuhkimotarinoiden ohjaaja Mape Morottaja Mape Morottaja Kuva: Mikko Puosi tuhkimotarinoita

Tuhkimotarinoiden Piia kipuili viime kaudella, saako olla surullinen sairauden turmelemasta ulkonäöstä, kun on sentään selvinnyt syövästä! Onko turhamaista itkeä niitä ihania vaaleita, pitkiä hiuksia, joita ei enää ole? Höpöhöpö, totesimme! Tuhkimotarinoiden päähenkilöt ovat sisäisen kauneuden huippumalleja – surussa, kivussa ja häpeässäkin koeteltuja. Niiden, jotka vähättelevät ulkoisen olemuksen merkitystä, kannattaisi kuunnella näiden asiantuntijoiden mielipide "naisten turhuuksista ja hömpötyksistä". Sisäinen kauneus ansaitsee ulkoisen parinsa! Tämä mielessä lähdin myös minä ohjelman toisena ohjaajana ja käsikirjoittajana toteuttamaan Tuhkimotarinoita –sarjaa.

Olen kasvanut aikuiseksi ystäväpiirissä, jossa naiseuden ja miehisyyden rajat olivat hyvinkin häilyvät. Perustimme 12-vuotiaina viiden tytön rockbändin, jonka taival kesti yli parikymppiseksi asti. Se määrittää minua edelleen hyvin vahvasti – myös naisena. Identiteettini kehittyi noina vuosina. Vanhempamme eivät ohjanneet meitä sukupuolitettuun käytökseen, mikään ei ollut kiellettyä, outoa tai ennenkuulumatonta. Pelasimme Kemin Veitsiluodon Vastuksessa jääpalloa, mutta yhtä lailla tanssimme kansantanhuja (se kuuluisa toinen asia, jota ihmisen ei pidä ikinä elämässään kokeilla). Ja vuosikausia.

bändi
bändi Kuva: Kari Lahtinen tuhkimotarinoita

Sama päti myös ulkonäköön. Saimme kokeilla hiuksiimme kaikki sateenkaaren värit. Tukka sai sojottaa tupeerattuna tai irokeesina, roikkua rasvaisena tai se ajettiin kokonaan pois. Emme missään mielessä täyttäneet klassisen kauneuskäsitteen ihanteita, mutta olimme mielettömän cooleja!

Meidän ystäväpiirissämme ulkonäkö ei ollut perinteiseksi miellettyä naisellista kauneutta, vaan enemmänkin itsensä ilmaisua – toki ajan hengen mukaisesti (ks. kuva). Mutta jos ei sisältä säteile mitään, jää ulkokuorikin valjuksi. Ulkoinen olemus ilmentää parhaimmillaan persoonaa, sisäistä olemusta. Kun kokee olevansa ulkoisesti itsensä näköinen, voi sisäisestikin paremmin – ja toisinpäin.

Ei ole vain yhtä tapaa olla kaunis. Eikä ulkonäkö ole tietenkään vain kauneutta. Se on osa kokonaisvaltaista hyvinvointia, itsestä huolehtimista. Asiat ovat jo hyvin, jos pystyy kantamaan itsensä arvokkaasti ja on sinut ulkoisen olemuksensa kanssa. Ulkonäkö ei ole mikään jämähtänyt olotila. Se muuttuu ihmisen oman elämänsyklin mukaan, ilojen ja surujen mukaan, iän mukaan. Nuoruus antaa usein ulkoisesti laajemmat mahdollisuudet, laajemman skaalan. Aikuisena halutaan usein jotain muuta, kuten käytännöllisyyttä, joukkoon sulautumista tai kenties tärkein: tuntea olevansa omissa nahoissaan.

Emme missään mielessä täyttäneet klassisen kauneuskäsitteen ihanteita, mutta olimme mielettömän cooleja!

Aloimme suunnitella Tuhkimotarinoita-sarjaa loppuvuodesta 2011 yhdessä tuottajiemme ja toisen ohjaajan, Pauliina Jalasmaan, kanssa. Kukin Tuhkimotarinoita-jakso koostuu isosta tarinasta, joka kertoo päähenkilön kriisistä, siitä selviämisestä ja sitä kautta sisäisestä muutoksesta. Lisäksi mukana on ulkoinen muodonmuutos, joka on luonteva jatko sisäiselle muutokselle ja kumpuaa päähenkilön uudesta elämänvaiheesta ja halusta muutokseen. Koska tällaista yhdistelmää, jossa sisäinen kriisitarina ja ulkoinen muutos kulkevat rinnatusten, ei ollut aiemmin tehty, jouduimme miettimään kaiken perusteista lähtien.

Tuhkimotarinoiden lasikenkä
Tuhkimotarinoiden lasikenkä tuhkimotarinoita

Ensimmäiseksi mietimme, miten ikinä saamme nämä isot ja tärkeät tarinat yhdistettyä stailaaja Outi Brouxin tekemään ulkoiseen muutokseen niin, ettei kokonaisuudesta tule korni. Ulkonäkö kun mielletään usein pinnalliseksi ja syvällisyys on jotain siitä erotettavaa. Ymmärsimme kuitenkin pian, etteivät sisäinen kriisi ja ulkoinen muutos olekaan niin kaukana toisistaan. Kun on läpikäynyt syövän, vapautunut vankilasta tai selvinnyt koulukiusaamisesta, ulkoinen olemus liittyy olennaisesti sisäiseen kriisiin. Syöpäpotilaan ulkonäkö murenee, vanki miettii näyttääkö siviilissä vangilta ja usein koulukiusattu joutuu kokemaan varsinkin ulkonäköön liittyvää pilkkaa. Näillä naisilla on halu ja syy ulkoiseen muutokseen. Ja sitä lähdemme toteuttamaan – heidän omilla ehdoillaan.

Miten ikinä saamme nämä isot ja tärkeät tarinat yhdistettyä stailaaja Outi Brouxin tekemään ulkoiseen muutokseen niin, ettei kokonaisuudesta tule korni. Ulkonäkö kun mielletään usein pinnalliseksi ja syvällisyys on jotain siitä erotettavaa.

Parasta kuvauksissa on huomata, miten ulkoinen muutos vaikuttaa päähenkilöön nostattavasti. Moni alkaa itkeä, kun näkee itsensä ensimmäisen kerran muutoksen jälkeen peilistä! Vaikka hän näkee siellä ihan saman ihmisen kuin ennen muutosta. Emmehän me mitään ihmeitä tee. Kukin nainen on jo itsessään ihana ja kaunis persoonallisuus, loppu on vain tuunausta. Kyse onkin siitä, että viimeinkin myös nainen itse näkee itsensä kauniina.

Tuhkimotarinoiden toisella tuontatokaudella on jälleen mukana joukko rohkeita naisia, joiden tarinat ovat niin rikkaita, että fiktiona ne eivät olisi uskottavia. Luvassa on paljon yllätyksiä, ilon ja surun kyyneliä, mutta ennen kaikkea riemua uuden löytämisestä ja itsensä näkemisestä uusin silmin. Jokaisen pinnan alla on syvempi tarina!

Mape Morottaja on Tuhkimotarinoiden ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Lisää ohjelmasta

  • "Mun piti vaan hyväksyä se, että mulla ei ole äitiä"

    Kukaan ei tiennyt, minne Tiinan äiti lähti.

    Äidittömyys jättää jäljen, joka ei lähde koskaan pois. Terapiassa Tiina oivalsi viimein, että vaikka hän kuinka toivoo, hän ei tule koskaan saamaan kaipaamaansa äitiä. Hänen oli päästettävä irti menneisyydestä ja alettava rakentaa omaa elämäänsä. Nykyään Tiina ei ole äitiinsä missään yhteydessä.

  • Yksinhuoltajaäiti joutui jääkiekon kalleuden vuoksi velkakierteeseen, mutta nyt veljekset loistavat - Joonas jopa MM-joukkueessa

    Rahat ei riitä, velat painaa ja elämänilo katoaa.

    "Minulla oli neljä työtä ja velkaakin 10 000 euroa. Joskus ei ollut ruokaakaan kaapissa, mutta kaikista tärkeintä minulle oli, että pojat saavat jatkaa jääkiekkoa! Joku voi sanoa, että oliko pakko tai että turhaa valittamista, mutta halusin, että heillä säilyy edes yksi asia elämässä avioeromme jälkeen. Pojat menettivät eron myötä kodin, kaverit, kielen ja jopa kotimaansa. Minulle oli tärkeää, että he saivat jatkaa jotain, mikä oli heille rakasta", Minna kertoo.