Salla Honkapää kertoo Rescueyhdistys Kulkurit ry:n perustamisesta ja siitä, miten hän päätyi koirien pelastajaksi. Kirjoittaja on toinen Avec Tastula -ohjelman (tv-ensiesitys 2.1.2015) päähenkilöistä.
Vuonna 2005 en tiennyt rescuetoiminnasta mitään. Oli sattuman kauppaa, että etsiessäni sekarotuista lajitoveria silloiselle saksanpaimenkoiralleni Nefelle, löysin internetistä Roomeon, vuoden ikäisen kaunis-silmäisen koirapojan, joka odotti omaa kotiaan Virossa, Laagri Koerte Varjupaikissa.
Kesällä 2005 lähdin hakemaan Roomeota kotiin. Palasin siltä reissulta mukanani maailman kultaisin koira ja särkynyt sydän. Nähtyäni kymmenien kilttien, kauniiden, ystävällisten koirien elävän aukealla pellolla, ketjuissaan tempoen surullisten koppiensa edustalla, vain odottaen, että ne saisivat mahdollisuuden hyvään elämään, en voinut, enkä halunnut enää kääntää selkääni.
Roomeo, tuo täyden kympin koira, sujahti elämäämme vaivattomasti. Aloitin pian vapaaehtoistyön rescue-eläinten parissa, alkuun toimien kissojen kotihoitajana, pian myös koirien varaajana, eli koiran ja adoptiokodin yhdyshenkilönä. Vuosien aikana saatoin yhteen satoja koiria perheineen. Nautin varaajan työstä suuresti, se on konkreettista työtä, jossa saa todistaa läheltä adoptioperheen iloa ja koiran elämän muuttumista aivan toiseksi. Tunsin löytäneeni kutsumukseni, harrastuksen, intohimon, tavan elää, josta innostun yhä uudestaan, ja samalla pystyn auttamaan.
Vuonna 2012 olin mukana perustamassa Rescueyhdistys Kulkurit ry:tä. Kulkureista on kasvanut kahdessa ja puolessa vuodessa aktiivinen, tehokas ja innovatiivinen alansa tekijä monella eri osa-alueella, aina adoptiotoiminnasta kansainväliseen vaikuttamiseen ja massiivisista sterilointikampanjoista ajantasaiseen tiedottamiseen Romanian katukoirien tilanteen suhteen.
Toimikausina 2013 - 2014 olen toiminut myös yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana ja toimenkuvaani kuuluu organisoida koirien adoptiotoimintaa, koirien lentoja Romaniasta Suomeen, kontaktoida yhteistyötahojamme Romaniassa, sekä vastata aktiiviemme päivittäisestä työnkuvasta ja sen sujuvuudesta. Lisäksi olen mukana useissa yhdistyksen kampanjoissa ja projekteissa ja vastaan osaltani myös tiedottamisesta. Olen päivittäin onnellinen ja ylpeä Kulkureista, toiminnastamme ja kattavasta, aktiivisesta ja osaavasta vapaaehtoisten joukostamme.
Oma laumani sisältää tällä hetkellä kolme koiraa ja viisi kissaa. Asun Toijalassa omakotitalossa ja toimin kotihoidossa ansiotyökseni. Nefestä ja Roomeosta jouduin luopumaan peräkkäin alkuvuodesta 2014, ja tällä hetkellä kotona vauhdin takaavat nuoret ja aktiiviset Miida (Virosta 2012) ja Anton (Romaniasta 2014). Omanarvontuntoinen seniorimummu Titi edustaa lauman vanhempaa väkeä (Romaniasta 2011).
Kissojen keski-ikä alkaa pian huidella kymmenen ikävuoden molemmin puolin, ja edelleen kodissani vierailee silloin tällöin kotihoitolaiskissoja.
Koirat ja yhdistystoiminta ovat juurtuneet elämäntavaksi, enkä osaa tällä hetkellä kuvitella aikaa ilman niiden läsnäoloa arjessani. Yhdistystyö antaa minulle onnistumisen kokemuksia ja se on kuluneen yhdeksän vuoden aikana kasvattanut minua ihmisenä mittaamattoman paljon. Ajoittain työ on turhauttavaa, raskasta ja loputtoman tuntuista, mutta silti voitolle jäävät ilo ja tyydytys, jonka näen tekemämme työn tuloksissa. En voi pelastaa koko maailmaa, mutta teen oman osuuteni niin hyvin kuin pystyn, ja se riittää.
Eläimeni ovat minulle perheenjäseniä, joiden hyvinvoinnin eteen olen valmis tekemään töitä ja näkemään vaivaa. Takaisin saan niiltä jokapäiväisiä hyviä, iloisia hetkiä ja pyyteettömän läheisyyden ja seuran. Koirien kanssa metsässä tarpoessani olen onnellisimmillani.
ANTON
Heinäkuun 2013 lopussa Romaniaan syntyi jälleen yksi epätoivottu pentue. Tehdasalueelle syntyneet pennut emoineen olivat onnekkaita, sillä eräs alueen vartijoista sattui olemaan eläinystävä. Hän otti yhteyttä paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen, Asociatia A Doua Sansaan, jonka vapaaehtoiset hakivat pennut pois ja steriloituttivat emon, ettei se enää synnytä yhtään pentua maailmaan.
A-tiimiksi kutsuttu kuuden pennun lauma muutti Doua Sansan tarhalle joulukuussa 2013. Pennuista kolme ei selvinnyt tarhaolosuhteissa keskellä talvea, mutta loput kolme päätyivät Kulkurien adoptio-ohjelmaan. Nähdessäni ensimmäistä kertaa Antonion kuvan, ihastuin heti. Laitoin Antonion sivuille ja ajattelin, että se varmaan saisi kodin pian. Toisin kävi. Antonion sisko ja veli adoptoitiin pian Saksaan, mutta Antoniota ei kysynyt kukaan.
Maaliskuussa 2014 vierailin jälleen Doua Sansan tarhalla ja tapasin yksin häkissään olleen ripakinttuisen, kuraisen koiran alun. Se oli menoa se. Huhtikuussa 2014 Anton matkusti kotiin.
Huomasin pian, että Anton oli hyvin erilainen kuin kukaan aiemmista koiristani. Anton on kuudes koirani, viides rescuekoirani. Olen tottunut aktiivisiin, energisiin, vahvoihinkin palveluskoirasekoituksiin, mutta Anton ei istunut monilta osin aiempiin käsityksiini.
Anton, Antero, Antsa- rakkaalla tarkkislapsella on monta nimeä. Anton on toisaalta epävarma ja joissain tilanteissa jopa pelokas. Se esimerkiksi pelkää joitain miehiä kuollakseen, toisaalta joitain rakastaa suoraan ja suuresti. Uudet tilanteet ovat Antonille jännittäviä, eikä se kykene vastaanottamaan määräänsä enempää uutta kerralla.
Anton on nopea reagoimaan asioihin- ja se reagoi moniin asioihin, viipymättä ja suurieleisesti. Esimerkiksi hihnassa toisten koirien kohtaaminen oli alkuun suorastaan kammottavaa ja olemme tehneet asian eteen töitä ihan näihin päiviin saakka. Antero on ensimmäinen rescuekoirani, jossa sosiaalistamattomuuden puute pentuna näkyy, edellisissä koirissani en ole tätä koskaan huomannut.
Sohvia Antero on syönyt tähän mennessä kolme kappaletta enemmän ja vähemmän, huolimatta päivittäisestä reilusta liikunnasta, aktivoinnista ja tasaavasta virikkeistämisestä. Tietyt asiat taitaa korjata vain aika ja kasvaminen aikuiseksi.
Hyviä puolia on tietenkin myös paljon. Anton on nopea oppimaan ja omaksumaan kaiken uuden sille opetetun asian. Siinä on myös ripaus miellyttämishalua ja ennenkaikkea huumorintajua. Sitä tosin tarvitaan rutkasti omistajaltakin ;) Tylsää päivää ei Antonin kanssa ole vielä ollut.
Takana on nyt kahdeksan kuukautta yhteistä matkaa. Luottamus minuun on jo kohdallaan ja minun, tai adoptiosiskonsa Miidan tukemana Antero tutustuu uuteen elämäänsä ja opimme joka päivä toisistamme uutta.
Olen miettinyt, että Anteroisen oli varmaankin tarkoitus tulla meille. Olen kiitollinen siitä, miten se on saanut minut ymmärtämään taas vähän lisää koirien käyttäytymisestä ja antanut uusia haasteita. Luulen, että olemme vasta alussa tällä tiellä ja edessä on monta monituista oppimisen ja kehittymisen paikkaa, meillä molemmilla.
Teksti: Salla Honkapää
Linkki ohjelmaan Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/tv/2372305
Ohjelma on katsottavissa 23.12.2015 saakka.
