Leo Kosola
Yle
Presidentti Juho Kusti Paasikivi oli julkisen elämän koulima: entinen lehtimies, yliopiston opettaja, kansanedustaja, senaattori, korkea virkamies, pankinjohtaja, rauhanneuvottelija, puoluejohtaja, järjestömies ja niin edelleen. Hänet rekrytoitiin hallitukseen Venäjän tuntijana, sillä olihan hän kuulunut jo aikanaan komiteaan, joka neuvotteli Suomen asemasta Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa vuonna 1917.
Paasikivi toimi pääneuvottelijana syksyllä 1939, kun Neuvostoliitto alkoi pommittaa Suomea aluevaatimuksilla. Pessimistinen konkari piti sotaa mahdollisena ja oli valmis ostamaan rauhan eli myöntymään Neuvostoliiton aluevaatimuksiin. Mannerheim tuki Paasikiven linjaa, mutta A. K. Cajanderin punamultahallitus ei joustanut.
Talvisodan hallituspäiväkirjojen perusteella Paasikivi ei kuulunut hallituksen hiljaisiin, mutta lausui mielipiteensä useimmiten verraten lyhyesti. Ehkä niin tapahtuikin itse kokouksissa, mutta yleisesti oli tunnettua, että nestori oli kovaääninen ja pitkäpuheinen mies, jolta ei hevin saanut suunvuoroa. Oikeusministeri J. O. Söderhjelm sai niin pahasti tarpeekseen Paasikiven monisanaiseen ääneen ajatteluun, että jäi protestiksi pois hallituksen yhteisiltä aterioilta. Heidän välejään hiersivät myös poliittiset näkemyserot ja molemminpuolinen vastenmielisyys ja epäluulo.
Pessimistinen konkari piti sotaa mahdollisena ja oli valmis ostamaan rauhan
Paasikiven suhtautuminen ihmisiin oli mustavalkoista. Toisinajattelijoilta puuttui hänen mielestään älykkyyttä tai vähintään arvostelukyky ja suhteellisuudentaju. Näistä toisinajattelijoista hän suhtautui ehkä jyrkimmin opetusministeri Uuno Hannulaan. Negatiivinen suhtautuminen Hannulaan oli sekä poliittista että henkilökohtaista. Paasikivi ei nähnyt maalaisliitossa mitään hyvää ja oli jo Kansallis-Osake-Pankin (KOP) pääjohtajana ärsyyntynyt Pohjolan Sanomiin, jonka päätoimittajana Hannula oli toiminut.
— [Hannula on] puolihassu mies, joka ei näy ymmärtävän mitään! kirjoitti Paasikivi päiväkirjaansa.
"Olen samaa mieltä kuin ulkoministeri"
Salkuton ministeri oli enemmän ulkoministeri Väinö Tannerin myötäilijä kuin aloitteentekijä. Rauhanpyrkimyksessään hän oli yhtä johdonmukainen kuin Tanner, mikä ei kuitenkaan näkynyt ulospäin uskonvarmuutena, vaan nimenomaan jatkuvana epäilynä ja vaihtoehtojen pohtimisena. Kuvaava ajatuksenkulku löytyy hallituspäiväkirjasta 23. helmikuuta, jolloin Tanner toi rauhankysymyksen ulkoasiainvaliokuntaan.
— Olen samaa mieltä kuin ulkoministeri. Vanha totuus on, että mitä pitemmälle lykkää neuvottelut, sen vaikeammiksi ehdot tulevat. Ratkaiseva päätös olisi äkkiä tehtävä. Pyytäisin vain parin päivän aikaa, ettei tässä istunnossa tarvitsisi tehdä näin hirmuista päätöstä. Sanomalehdet ovat, ja se kai sota-aikana on oikein, koettaneet ylläpitää kansan mielialaa niin, että niistä lukien olisi luullut Suomen voittaneen sodan. Mahdollistahan on, ettemme eduskunnassa saisi laillista päätöstä, sillä sehän vaatii kaksi kolmannesta äänistä. Voi tulla shokki, jos yleisö saa kuulla totuuden. Sen vuoksi edellytän, että on saatava pari päivää aikaa, ennen kuin täytyy tehdä päätös.
Paasikivi joutui luontojaan rauhanneuvottelijaksi ja jäi sitä reittiä Suomen Moskovan-lähettilääksi välirauhan ajaksi. Vuonna 1946 hänestä tuli Suomen seitsemäs presidentti. Suomen uudelle ulkopolitiikan johtajalle oli kaiketi vaikeinta se, ettei hän voinut kyllin selvästi tuomita Neuvostoliiton talvisotaan johtanutta politiikkaa.
Lähteenä on käytetty Kansallisbiografian (kirjoittanut Tuomo Polvinen) ja Murhenäytelmän vuorosanat -kirjan (kirjoittanut Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen) kuvauksia.
