Potilastyö on se syy, jonka vuoksi sairaanhoitaja hakeutuu alalle. Sairaanhoitaja haluaa auttaa, inspiroida, ohjata, tukea, kannustaa. Yleensä sairaanhoitajat pitävät ihmisistä ja nauttivat saadessaan olla sosiaalisia.
Suurin osa potilaista jättääkin itsestään miellyttävän vaikutelman: heidän hoitamisensa on mukavaa, he tietävät itse, miksi ovat hoidon tarpeessa, eivätkä he luule hoitohenkilöstöä jonkinlaisiksi aputytöiksi ja palvelijoiksi. He ymmärtävät, ettei hoitajan pidä auttaa potilasta missään toimessa, josta potilas selviytyisi ilman apua. He eivät yksinkertaisesti kehtaa juoksuttaa hoitajaa tuomaan vesilasia, jos pääsevät lavuaarille omin jaloin. Ja kun lääkäri antaa luvan, heillä on kiire päästä kotiin.
Mutta se sairaanhoitaja, jota potilaat eivät muka missään vaiheessa uraa alkaneet nyppiä aivan tosissaan, juksaa.
Lääketieteellisesti vaikeahoitoinen potilas ei yleensä ota päähän. Paitsi jos tätä joutuu hoitamaan joka ikisenä työpäivänään eikä urakasta voi selviytyä niin, että työn jälkeä kehtaisi katsoa. Velvollisuusihminen uupuu, ellei velvollisuuksista voi suoriutua jotenkuten säällisesti.
Potilas voi olla vaativa myös verbaalisesti. Harmillisen usein tällainen potilas väittää olevansa toimittaja. Mahdollisesti myös potilaan omainen on toimittaja. Tavanomaista kuitenkin on, ettei yhdeltäkään asianosaiselta etsittäessä löytyisi minkäänlaista ansioluetteloa media-alalta. Ja entä vaikka löytyisikin? Muutkin potilaat etenevät jonossa lääketieteellisin, eivät ammatinvalintaansa liittyvin syin. On ala-arvoista, että sairaaloiden hierarkiasta todella löytyy lääkäreitä, joiden päätöksiin ylimalkainenkin rumalla julkisuudella uhkaaminen voi vaikuttaa.
Kun osastolla on veemäinen potilas, joka mahdollisesti on järjestänyt itselleen etuoikeuksia epämääräisten vihjausten ja uhkausten varjolla, on erittäin tyydyttävää, ettei sairaanhoitaja voi viedä töitään kotiin.
Kun osastolla on veemäinen potilas, joka mahdollisesti on järjestänyt itselleen etuoikeuksia epämääräisten vihjausten ja uhkausten varjolla, on erittäin tyydyttävää, ettei sairaanhoitaja voi viedä töitään kotiin.
Kaikkien vaikeimpia ovat ne potilaat, jotka eivät aidosti olisi sairaalahoidon tarpeessa. Lääkeriippuvuuttaan piilotteleva potilas saattaa väittää olevansa kivuliaampi kuin onkaan, ettei jakelu menisi päättymään. Yksinäinen mummo taas ehkä pelkää aivan aidosti, miten pärjää kotona ilman jatkuvaa hoivaa ja siksi haluaisi ehdolla millä hyvänsä jäädä sairaalasänkyyn. Persoonallisuushäiriöinen potilas saattaa suurennella oireitaan, koska sairaalassa saa huomiota eikä mistään tarvitse huolehtia itse.
Vähätellä ei tietenkään saa: lääkeriippuvaiselle pitäisi järjestää vieroitus, mummo tarvitsee ehdottomasti kotiinsa lisää apua ja persoonallisuushäiriöinenkin voi olla oikeasti myös somaattisesti sairas.
Mutta sairaalaan ei aikuisen ihmisen pidä kotiutua. Liiallinen viihtyminen on paha juttu. Ja harva asia ärsyttää hoitajaa yhtä paljon kuin se, että kalliilla hoitopaikalla makuutetaan potilasta, joka ei sitä paikkaa enää tarvitse. Yksittäisen potilaan manipulaatioyritykset ovat lopulta pieni riesa sen rinnalla, että koko järjestelmä sählää ja tekee virhearvion toisensa perään.
Väärästä potilaasta pääsee aina jossain vaiheessa eroon, systeemi jää ja kukoistaa.
