Hyppää pääsisältöön

Pietarin maan alla syntyi elinvoimainen undergroundkulttuuri

Markku Värtön viisiosainen sarja Pietari underground (2006) nostaa esiin kulttuurin, joka syntyi piilossa ja vastalauseena kaikelle sille, mikä Neuvostoliitossa ja Venäjällä on saanut olla näkyvää. Pietarin maan alla kukoisti elinvoimainen undergroundkulttuurien kirjo aina musiikista kirjallisuuteen ja performanssitaiteeseen. Pietarin undergroundiin tutustutaan viiden eri vuosikymmenen näkökulmasta 1950-luvulta 1990-luvulle.

1. jakso: 1950-luku ja länsimainen musiikki

Pietari underground -sarjan ensimmäinen jakso määrittelee undergroundin käsitteen. Neuvostoliiton aikana underground oli kaikkea sitä, mikä poikkesi yhteiskunnan tiukoista ideologisista ja esteettisistä raameista. Tällainen toiminta aiheutti tekijälleen aina vaaran, kertoo toimittaja ja historioitsija Lev Lurie.

Stalinin aikaan erityisesti kirjailijat joutuivat vankilaan – tämä siksi, että Stalin oli itsekin kirjailija, kertoo taiteilija Vladimir Gutsevitš. Stalinin kuoleman (1953) jälkeen alkoivat Pietarin, silloisen Leningradin undergroundin pyörät pyöriä.

Kaupungin ensimmäiset undergroundin edustajat olivat 1920- ja 1930-luvuilla syntyneitä, sodassa orvoiksi jääneitä tai evakkoon joutuneita. He omaksuivat ekspressionismin ja kuvasivat sitä, mitä työläisiä ja maisemia kuvaava neuvostotaide ei kuvannut: ilotyttöjä, kerjäläisiä – ei paraatipuolta vaan takakujia, Lurie kertoo.

1950-luvulla toisen maailmansodan jälkeen neuvostoliittolaiset saivat maistiaisia lännestä. Saksalaiset ja amerikkalaiset elokuvat näyttivät länsimaista elämäntapaa, radiokanavat soittivat rokkia ja jazzia.

Erityisen tärkeä vuosi Neuvostoliiton undergroundille oli 1957. Silloin Leningradin kaduilla alkoi toimia luulevyjen eli röntgenkuvien päälle kopioitujen rocklevyjen musta pörssi ja Boris Pasternak julkaisi vapauden airuenakin pidetyn romaaninsa Tohtori Živago. Samana vuonna Moskovassa järjestettiin nuorisofestivaalit, jossa esitettiin Jackson Pollockin abstraktia ekspressionismia valtion hyväksymän sosialistisen realismin sijaan.

2. jakso: 1960-luku ja undergroundin vakiintuminen

Kun neuvostoliittolainen underground alkoi muotoutua 1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen, undergroundia oli kaikki länsimaihin ja vanhaan Venäjään viittaava. 1950-luvun luulevyajat muistava ikirokkari Kolja Vasin kutsuu Stalinia Kremlin torakaksi.

Stalinin kuoleman jälkeen merkittävä kausi undergroundtaiteessa oli Nikita Hruštšovin aika. Taidehistorioitsija Olga Lopuhina kuvailee, että vuodesta 1957 aina 1960-luvun alkuun vallitsi suojasään aika. Silloin esitettiin maan alla syntynyttä modernistista taidetta laillisesti ensimmäistä kertaa, mutta taidetta katsomaan tullut presidentti Hruštšov kuitenkin pelästyi ja kielsi undergroundtaiteen jälleen. Rajat sulkeutuivat yhä tiiviimmin, salainen poliisi KGB vahti taiteilijoita ja lähetti heitä vankilaan.

Niihin aikoihin Leningradin underground vakiinnutti asemansa, siitä tuli käsite, Lev Lurie kertoo. Virallisesta neuvostokulttuurista poikkeava kulttuuri alkoi löytää oman yleisönsä. Turistien ja merimiesten matkassa Leningradiin kulkeutui Beatlesia ja muuta länsimaista rockmusiikkia.

Leningradiin syntyikin 1960-luvun puolivälin jälkeen oma rockliikkeensä, mikä ei näkynyt sulkeutuneemmassa Moskovassa. Vuosikymmen lopulla oli jo venäjänkielistä rokkia, joista ensimmäinen villitsijä oli Mašina Vremeni, kertoo Vasin.

3. jakso: 1970- ja 1980-lukujen pyhiinvaelluspaikat Saigon ja Malaja Sadovaja

Leningradilaisen undergroundkulttuurin aseman vakiintuessa kaupunkiin syntyi keskuksia, joissa alakulttuurin harrastajat ja taiteilijat tapasivat toisiaan ja loivat suhteita. Tällaisia pyhiinvaelluspaikkoja olivat esimerkiksi kahvila Saigon sekä Malaja Sadovaja -katu. Saigoniin kokoontuivat niin viralliset taiteilijat kuin undergroundinkin edustajat. Valtio huomasi, etteivät kaikki kansalaiset ehtineet tuoda toivottua työpanosta Saigonissa istumiseltaan. Kun Saigon suljettiin, sen tilalle tuli vessanpönttökauppa.

Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa undergroundin ja virallisen kulttuurin osat olivat vaihtuneet – undergroundista oli tullut valtavirtaa ja suurten yleisöjen kulttuuria, Lev Lurie sanoo. Näkyvä vihollinen olikin valtiolle parempi: kun vuonna 1981 pidettiin Leningradissa ensimmäinen virallinen rokkikonsertti, oli paikalla KGB:kin, joka kuitenkin tiesi, ettei kulttuuria pystynyt enää tukahduttamaan. Pieniä rajoituksia konserteissa toki oli. Niissä ei saanut esiintyä, ellei ollut rokkiklubin virallinen jäsen. Myöskään ihan mistä tahansa ei saanut laulaa, esimerkiksi seksi ja viina olivat kiellettyjen aiheiden listalla.

Vuosikymmenen aikana syntyi hippien ja punkkarien kaltainen nuorisoliike Mitki. Mitkiläisten keskuudessa alkoholismi oli yleistä, sillä sitä pidettiin muodikkaana. Taiteilija ja kirjailija Vladimir Šinkarev kertoo Mitkin olleen ainoa kansallinen nuorisoliike.

4. jakso: 1982 ja perestroikan aika

Leonid Brežnevin kuolinvuoden 1982 jälkeen alkoivat pelon ajat, kertoo Olga Lopuhina. KGB saattoi viedä kodeista taidetta ja laittaa vankilaan mitättömyyksistä.

”Perestroikalla oli suuri merkitys siihen, että underground nousi maan alta”, Lopuhina sanoo.

Silloin syntyi esimerkiksi kokeellinen taideperformanssiryhmä LEM, jonka performansseja nähdään sarjassa. Perustajia olivat Svetlana ja Pjotr Petrova. Heitä ja muita undergroundtaiteilijoita pidettiin porvarillisissa piireissä loisina ja huligaaneina. Huhuttiin, että KGB:llä oli lista kaikista ryhmän jäsenistä, LEM-ryhmäläiset muisteleva neljännessä jaksossa.

Jakso luo katseensa myös legendaariselle Puškininkatu 10:lle, jossa Pietarin underground eli vahvasti vielä 2000-luvulla. Puškininkatu 10:n tarina alkoi muutama vuosi perestroikan alkamisen jälkeen vuonna 1987, jolloin joukko nuoria taiteilijoita valtasi kolme taloa. Taitelijatalojen asukkaiden häätäminen ei onnistunut miliisiltä, sillä länsimaiden media seurasi herkeämättä Puškininkatu 10:n tapahtumia.

5. jakso: 1990-luku ja aika Neuvostoliiton jälkeen

Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvun alussa Pietarin undergroundkulttuurissa ei alkanut ehkä kiinnostavin, mutta kuitenkin aktiivisin vaihe, arvioi Pietarissa asuva suomalainen Sami Hyrskylahti. Rahaa ei ollut, mutta oli vapaus tehdä ja harrastaa, mitä halusi.

Pietariin syntyi uusia klubeja ja taiteilijaryhmiä, tuli televisio ja internet. Uudet musiikkityylit kuten hip hop, rap ja tekno saivat suuren suosion Pietarissa. Hyrskylahden mukaan 1990-luvun pietarilaisen undergroundin juhlavin hetki oli, kun kaupunkiin avattiin maan ensimmäinen teknoklubi Tonnel. Pietarista uuden undergroundin keskuksena kieli sekin, ettei tekno kiinnostanut Moskovassa.

Rockjournalisti Andrei Burlaka kertoo, että underground on palannut taas juurilleen: sitä ei enää kuule tai näe valtamediassa. Undergroundista on tullut jälleen undergroundia.

Teksti: Sonja Fogelholm

Kommentit
  • "Hyvä Holkeri!" – Kummelin Saldo oli taloussatiiri lama-Suomesta

    Tynnyripukuinen laman uhri ja aikakauden tutut nimet.

    Lama on vienyt Suomen syvään kriisiin useasti. 1990-luvun alun lama oli monelle kovaa aikaa. Pankkisotkujen myötä korot kipusivat taivaisiin ja moni koki henkilökohtaisen konkurssin. Komediaryhmä Kummeli otti vuosina 1993 ja 1994 kantaa maan tilanteeseen. Syntyi satiirinen sketsisarja Saldo, jossa kiitettiin ja kehuttiin aikakauden tunnetuimpia talousnimiä. Tynnyriasuinen päähenkilö menetti jopa vessanpönttönsä velkojille.

  • Vodkaa, komisario Palmu! Pala YYA-Suomea tallentui filmille parodian keinoin

    Neljäs Palmu-elokuva valmistui vuonna 1969

    Matti Kassila ohjasi vuonna 1969 neljännen Palmu-elokuvansa, joka tiukimman koulukunnan mielestä ei ole Palmu-elokuva ollenkaan. Mika Waltarihan ei osallistunut enää tämän elokuvan tekoon. Tuloksena olikin siis jotakin ihan muuta: pistämättömän hauska ajankuva Suomesta, josta idänsuhteiden herkistämien valtiovallan ja tv:n parista löytyi runsaasti herkullista parodioitavaa.

  • Tellervo Koivisto puhuu naisten ja kiusattujen puolesta – pitkästä liitosta elävät rakkaus ja huumori

    Nasevaa pakinointia ja herkkää tarinointia ohjelmissa.

    Tellervo Koivisto sanailee suoraan kameralle verotuksesta ja tasa-arvosta, kommentoi viistosti puolisonsa edesottamuksia dokumentissa ja avaa ajatuksiaan sekä rakkaita ja raskaita elämänvaiheita haastatteluissa. Yhteinen elämä Mauno Koiviston kanssa antoi kummallekin mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskuntaan omalla tavallaan. Tosin puoliso kutsui vahvasti argumentoivaa vaimoaan myös "anti-muusaksi". Rakkaus, huumori ja kohdatut vastoinkäymiset liimasivat parin yhteen.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto