Hyppää pääsisältöön

Pietarin maan alla syntyi elinvoimainen undergroundkulttuuri

Markku Värtön viisiosainen sarja Pietari underground (2006) nostaa esiin kulttuurin, joka syntyi piilossa ja vastalauseena kaikelle sille, mikä Neuvostoliitossa ja Venäjällä on saanut olla näkyvää. Pietarin maan alla kukoisti elinvoimainen undergroundkulttuurien kirjo aina musiikista kirjallisuuteen ja performanssitaiteeseen. Pietarin undergroundiin tutustutaan viiden eri vuosikymmenen näkökulmasta 1950-luvulta 1990-luvulle.

1. jakso: 1950-luku ja länsimainen musiikki

Pietari underground -sarjan ensimmäinen jakso määrittelee undergroundin käsitteen. Neuvostoliiton aikana underground oli kaikkea sitä, mikä poikkesi yhteiskunnan tiukoista ideologisista ja esteettisistä raameista. Tällainen toiminta aiheutti tekijälleen aina vaaran, kertoo toimittaja ja historioitsija Lev Lurie.

Stalinin aikaan erityisesti kirjailijat joutuivat vankilaan – tämä siksi, että Stalin oli itsekin kirjailija, kertoo taiteilija Vladimir Gutsevitš. Stalinin kuoleman (1953) jälkeen alkoivat Pietarin, silloisen Leningradin undergroundin pyörät pyöriä.

Kaupungin ensimmäiset undergroundin edustajat olivat 1920- ja 1930-luvuilla syntyneitä, sodassa orvoiksi jääneitä tai evakkoon joutuneita. He omaksuivat ekspressionismin ja kuvasivat sitä, mitä työläisiä ja maisemia kuvaava neuvostotaide ei kuvannut: ilotyttöjä, kerjäläisiä – ei paraatipuolta vaan takakujia, Lurie kertoo.

1950-luvulla toisen maailmansodan jälkeen neuvostoliittolaiset saivat maistiaisia lännestä. Saksalaiset ja amerikkalaiset elokuvat näyttivät länsimaista elämäntapaa, radiokanavat soittivat rokkia ja jazzia.

Erityisen tärkeä vuosi Neuvostoliiton undergroundille oli 1957. Silloin Leningradin kaduilla alkoi toimia luulevyjen eli röntgenkuvien päälle kopioitujen rocklevyjen musta pörssi ja Boris Pasternak julkaisi vapauden airuenakin pidetyn romaaninsa Tohtori Živago. Samana vuonna Moskovassa järjestettiin nuorisofestivaalit, jossa esitettiin Jackson Pollockin abstraktia ekspressionismia valtion hyväksymän sosialistisen realismin sijaan.

2. jakso: 1960-luku ja undergroundin vakiintuminen

Kun neuvostoliittolainen underground alkoi muotoutua 1950-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen, undergroundia oli kaikki länsimaihin ja vanhaan Venäjään viittaava. 1950-luvun luulevyajat muistava ikirokkari Kolja Vasin kutsuu Stalinia Kremlin torakaksi.

Stalinin kuoleman jälkeen merkittävä kausi undergroundtaiteessa oli Nikita Hruštšovin aika. Taidehistorioitsija Olga Lopuhina kuvailee, että vuodesta 1957 aina 1960-luvun alkuun vallitsi suojasään aika. Silloin esitettiin maan alla syntynyttä modernistista taidetta laillisesti ensimmäistä kertaa, mutta taidetta katsomaan tullut presidentti Hruštšov kuitenkin pelästyi ja kielsi undergroundtaiteen jälleen. Rajat sulkeutuivat yhä tiiviimmin, salainen poliisi KGB vahti taiteilijoita ja lähetti heitä vankilaan.

Niihin aikoihin Leningradin underground vakiinnutti asemansa, siitä tuli käsite, Lev Lurie kertoo. Virallisesta neuvostokulttuurista poikkeava kulttuuri alkoi löytää oman yleisönsä. Turistien ja merimiesten matkassa Leningradiin kulkeutui Beatlesia ja muuta länsimaista rockmusiikkia.

Leningradiin syntyikin 1960-luvun puolivälin jälkeen oma rockliikkeensä, mikä ei näkynyt sulkeutuneemmassa Moskovassa. Vuosikymmen lopulla oli jo venäjänkielistä rokkia, joista ensimmäinen villitsijä oli Mašina Vremeni, kertoo Vasin.

3. jakso: 1970- ja 1980-lukujen pyhiinvaelluspaikat Saigon ja Malaja Sadovaja

Leningradilaisen undergroundkulttuurin aseman vakiintuessa kaupunkiin syntyi keskuksia, joissa alakulttuurin harrastajat ja taiteilijat tapasivat toisiaan ja loivat suhteita. Tällaisia pyhiinvaelluspaikkoja olivat esimerkiksi kahvila Saigon sekä Malaja Sadovaja -katu. Saigoniin kokoontuivat niin viralliset taiteilijat kuin undergroundinkin edustajat. Valtio huomasi, etteivät kaikki kansalaiset ehtineet tuoda toivottua työpanosta Saigonissa istumiseltaan. Kun Saigon suljettiin, sen tilalle tuli vessanpönttökauppa.

Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa undergroundin ja virallisen kulttuurin osat olivat vaihtuneet – undergroundista oli tullut valtavirtaa ja suurten yleisöjen kulttuuria, Lev Lurie sanoo. Näkyvä vihollinen olikin valtiolle parempi: kun vuonna 1981 pidettiin Leningradissa ensimmäinen virallinen rokkikonsertti, oli paikalla KGB:kin, joka kuitenkin tiesi, ettei kulttuuria pystynyt enää tukahduttamaan. Pieniä rajoituksia konserteissa toki oli. Niissä ei saanut esiintyä, ellei ollut rokkiklubin virallinen jäsen. Myöskään ihan mistä tahansa ei saanut laulaa, esimerkiksi seksi ja viina olivat kiellettyjen aiheiden listalla.

Vuosikymmenen aikana syntyi hippien ja punkkarien kaltainen nuorisoliike Mitki. Mitkiläisten keskuudessa alkoholismi oli yleistä, sillä sitä pidettiin muodikkaana. Taiteilija ja kirjailija Vladimir Šinkarev kertoo Mitkin olleen ainoa kansallinen nuorisoliike.

4. jakso: 1982 ja perestroikan aika

Leonid Brežnevin kuolinvuoden 1982 jälkeen alkoivat pelon ajat, kertoo Olga Lopuhina. KGB saattoi viedä kodeista taidetta ja laittaa vankilaan mitättömyyksistä.

”Perestroikalla oli suuri merkitys siihen, että underground nousi maan alta”, Lopuhina sanoo.

Silloin syntyi esimerkiksi kokeellinen taideperformanssiryhmä LEM, jonka performansseja nähdään sarjassa. Perustajia olivat Svetlana ja Pjotr Petrova. Heitä ja muita undergroundtaiteilijoita pidettiin porvarillisissa piireissä loisina ja huligaaneina. Huhuttiin, että KGB:llä oli lista kaikista ryhmän jäsenistä, LEM-ryhmäläiset muisteleva neljännessä jaksossa.

Jakso luo katseensa myös legendaariselle Puškininkatu 10:lle, jossa Pietarin underground eli vahvasti vielä 2000-luvulla. Puškininkatu 10:n tarina alkoi muutama vuosi perestroikan alkamisen jälkeen vuonna 1987, jolloin joukko nuoria taiteilijoita valtasi kolme taloa. Taitelijatalojen asukkaiden häätäminen ei onnistunut miliisiltä, sillä länsimaiden media seurasi herkeämättä Puškininkatu 10:n tapahtumia.

5. jakso: 1990-luku ja aika Neuvostoliiton jälkeen

Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvun alussa Pietarin undergroundkulttuurissa ei alkanut ehkä kiinnostavin, mutta kuitenkin aktiivisin vaihe, arvioi Pietarissa asuva suomalainen Sami Hyrskylahti. Rahaa ei ollut, mutta oli vapaus tehdä ja harrastaa, mitä halusi.

Pietariin syntyi uusia klubeja ja taiteilijaryhmiä, tuli televisio ja internet. Uudet musiikkityylit kuten hip hop, rap ja tekno saivat suuren suosion Pietarissa. Hyrskylahden mukaan 1990-luvun pietarilaisen undergroundin juhlavin hetki oli, kun kaupunkiin avattiin maan ensimmäinen teknoklubi Tonnel. Pietarista uuden undergroundin keskuksena kieli sekin, ettei tekno kiinnostanut Moskovassa.

Rockjournalisti Andrei Burlaka kertoo, että underground on palannut taas juurilleen: sitä ei enää kuule tai näe valtamediassa. Undergroundista on tullut jälleen undergroundia.

Teksti: Sonja Fogelholm

  • Suomalaisissa tapahtumissa marjastetaan kilpaa, neulotaan hevisti ja maistellaan valkosipulia

    Elävän arkiston kooste omaleimaisista tapahtumista.

    Kun tutkii tarkemmin kotimaamme tapahtumatarjontaa, saattaa helposti leuka loksahtaa kohti Kiinaa. Valikoimastamme löytyy maailmanlaajuiseen suosioon kohonnutta eukonkantoa ja saappaanheittoa, mutta myös vittuilua ja valehtelua. Elävä arkisto koosti yhteen muutamia kilpailuja ja tapahtumia, joita leimaavat omaperäisyys ja hyväntuulinen hulluttelu.

  • Crazy-jännärit Kurvin & Kurvin toilailuista olivat kielellistä ilotulitusta - Pentti Siimes hurmasi pojan roolissa

    Jännärikuunnelmat vievät hilpeille 1960- ja 1970-luvuille

    Olavi Neva käsikirjoitti 1960-1970-luvuilla Yleisradiolle seitsemän jännityshupailua, joiden kielellinen ilotulitus riemastuttaa nykykuulijaakin. Kuunnelmasarjojen keskiössä on isän ja pojan pyörittämä etsivätoimisto Kurvi & Kurvi. Kurvien seikkailuissa on dekkarijuonen sekä kaikenkattavan hupsuttelun ohella myös annos romantiikkaa sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pääosassa poika-Kurvin roolissa taiteilee useimmissa sarjoissa näyttelijä Pentti Siimes.

  • Laulukokeet-draama vuodelta 1975 on säilyttänyt ajankohtaisuutensa

    Pieni elokuva ennakkoluuloista ja niiden voitttamisesta.

    Kukapa, ainakaan vanhan kansakoulun käynyt, ei olisi hermoillut koulun laulukokeita. Koko luokan edessä, opettajan ankaran valvovan katseen alla pitää laulaa yksin joku omavalintainen laulu. Pelottavaa, varsinkin jos ei ole mikään satakieli. Pelottava on laulukoe myös Raili Ruston ohjaaman elokuvan Laulukokeet vuodelta 1975 päähenkilölle, vaikka eri syystä.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto