Kun minua pyydettiin mukaan Sykkeen tuotantoon, olin riemuissani. Ja käsikirjoituksia luettuani, kauhuissani. Olisin neurokirurgi. Ensimmäinenä kuvauspäivä leikkaussalissa. Avaamassa kallon. Poralla.
Yleensä kun tuotantotiimistä otetaan yhteyttä näyttelijään ja aletaan sovitella roolia, käydään ensimmäiseksi pukusovituksessa. Tässä tuotannossa riitti, että annoin puhelimitse kokonumeroni, sillä roolihahmoni tulisi esiintymään vain sairaalan työvaatteissa.
Seuraavaksi tutkimme aikataulujani; milloin sopisi, että tapaan ammatissa toimivan lääkärin, joka kertoo minulle, miten roolihahmoni suorittamat operaatiot oikeassa elämässä tehtäisiin.
Perehdytys työhön
Lääkäri perehdytti minut leikkausten kulkuun, kertoi käytäntöjä, opetti, mitä tarkoittaa steriili alue ja paljon muuta, josta sain kirjattua muistikirjaani sekavia muistiinpanoja. Lisäksi sain vinkin tutkia kuvahaulla Googlesta neurokirurgia hakusanalla työasentoja ja otteita instrumentteihin sekä katsomaan netistä, miltä oikea neurokirurginen leikkaus näyttää.
Tapaamisen lopuksi kävimme vielä tyhjässä leikkaussalissa tutustumassa laitteisiin ja seurasimme ikkunan takaa käynnissä ollutta leikkausta.
Mikään aiemmista töistäni ei kuitenkaan ollut valmistanut minua tähän tehtävään.
Olen työurallani tehnyt monenlaisia töitä, niin teatterissa, kameran edessä kuin monenlaisissa soveltavissa tehtävissä. Yksi mieluisimpia tehtäviä on ollut vuorovaikutuskoulutus tuleville lääkäreille; työ josta on ollut iloa toivottavasti monille potilaille näiden koulutettavien valmistuttua.
Mikään aiemmista töistäni ei kuitenkaan ollut valmistanut minua tähän tehtävään. Olla suvereeni ammattilainen, “Suomen paras neurokirurgi”, niinkuin Holopainen sanoo. Käyttää ammattimaisin ottein välineitä, joita en ole koskaan ennen edes pidellyt käsissäni. Yrittää muistaa vaikeita lääketieteellisiä termejä. Näytellä, että leikkaus etenee, vaikka leikkausliinan alla on tietenkin vain nukke ja mitään ei oikeasti tapahdu.
Hanskojen "sujauttelua" ja kallon porausta
Kun ensimmäinen kuvauspäivä koitti, yritin rauhoitella itseäni ja pitää mielessä minulle kerrotun vitsin: “Mitä eroa on jumalalla ja neurokirurgilla? Jumala ei kuvittele olevansa neurokirurgi”. Kuvausten alussa selvisi, että ensin kuvataan kun Elina tulee ovista sisään ja sujauttaa kätensä hoitajan antamiin kumihanskoihin.
Sujauttaa? Voin kertoa, että sujautus on aika kaukana siitä, mitä tapahtuu kun näyttelijä yrittää tunkea kätensä niihin hanskoihin ensimmäistä kertaa. Minulle neuvottiin kyllä tarkasti tekniikkaa; miten pidän hihasta kiinni samalla kun työnnän käteni hanskaan, mutta kameran pyöriessä tarttui peukalo aina väärään paikkaan, hanska repesi tai hiha jäi ulos.
Aika monta paria hanskoja kului ennen kuin kuva lopulta saatiin. Lopputuloksessa tätä kuvaa ei käytetty lainkaan, eikä ihme.
“Mitä eroa on jumalalla ja neurokirurgilla? Jumala ei kuvittele olevansa neurokirurgi”.
Valot! Ääni! Kamera! Käy!
Seuraavaksi ryhdyttiin kuvaamaan kallon porausta. Kollegoiden kanssa heitettiin hurttia huumoria edessä olevasta kuvauksesta ja samaan aikaan yritin toistella päässäni repliikkejä ja toimintaa.
Jännitin, näyttääkö otteeni instrumenteista oikealta, käytänkö niitä oikein, muistanko repliikit, olenko uskottava. Sain paikalla olleilta lääketieteen konsulteilta hyvän, konkreettisen ohjeen juuri ennen kuin kuvaus aloitettiin: “Älä nosta katsettasi haavasta missään vaiheessa, vaikka mitä tapahtuisi”.
Kamera käynnistyi.
Jatkoimme leikkauksen kuvausta parin tunnin ajan. Päälläni oli leikkaussalikaapu (jonka alla paita ja housut), kumihanskat, maski, leikkaussalihattu, luupit ja valolaite joka käytännössä sitoi minut paikoilleni lyhyiden taukojen ajaksi, sillä sen virtalähde ei ollut liikkuva.
Hiki virtasi. Jalat puutuivat. Vitsit tauoilla huononivat. Kuvakulmia vaihdeltiin, rekvisitöörit lisäilivät tekoverta, instrumentteja putsattiin uusia ottoja varten. Mutta työ jatkui.
Pohdin ottojen välissä kaikkia, jotka päivittäin tekevät ihmeitä.
Arjen supersankareiden arvostus nousi
Ensimmäisen kuvauspäivän päättyessä olin uupuneempi kuin yleensä vastaavanpituisen työrupeaman jälkeen. Tiivis sukellus itselle täysin vieraan ammatin nahkoihin vaati totaalista keskittymistä, vaikka olikin kivaa.
Pohdin ottojen välissä oikeita neurokirurgeja ja kaikkia muita, jotka päivittäin tekevät ihmeitä, pelastavat toivottomia tapauksia ja antavat uusia mahdollisuuksia. Lääketieteen ammattilaiset ovat korvaamattomia, oma ammatti tuntui siinä mittakaavassa kovin vähäiseltä.
Ajattelin kuitenkin, että näyttelemällä Elinaa mahdollisimman hyvin, kiitän puolestani näitä arjen supersankareita omalla tavallani. Seuraavat kuvauspäivät Elinan roolissa olivat henkisesti paljon helpompia kuin ensimmäinen. Nyt tunsin jo kuvausryhmän, ohjaajan sekä loistavat kollegat ja luotin itseeni roolissani.
Oli paljon helpompaa olla Suomen paras neurokirurgi.
Krista Putkonen-Örn
Kirjoittaja on näyttelijä ja kouluttaja.
