Me otamme valokuvia enemmän kuin koskaan ennen. Kaikilla on taskussaan kamera. Joka päivä näpätään erinäisiä miljardeja fotoja.
Mitä tapahtuu, kun painat nappia? Muutat valitsemallasi, kameran mekaniikan rajaamalla alueella neliulotteisen aika-avaruuden kaksiulotteiseksi projektioksi, jossa aika on pysähtynyt.
Synnytät abstraktion, tarkkaan ottaen rykelmän valo- ja väripisteitä tasopinnalla, josta aivosi työstävät näköaistimiesi kautta hetken historiasta, aikaan ja paikkaan sidotusta todellisuudesta, joka on auttamattomasti ja peruuttamattomasti ohitettua elämää, mutta kuvan avulla muisteltavissa yksin ja yhdessä.
Me liu’umme ajan virrassa voimattomina kuin lumivyöryssä kohti henkilökohtaista tuhoamme. Anteeksi vain mutta sitähän tämä elämä on.
Siten valokuva on aina viesti rajan takaa, imperfektissä, kuvan kertomus lopullisesti kadotetusta ajasta ja menetetyistä mahdollisuuksista.
Me liu’umme ajan virrassa voimattomina kuin lumivyöryssä kohti henkilökohtaista tuhoamme. Anteeksi vain mutta sitähän tämä elämä on. Valokuvaaminen, hillitön valokuvaamishimomme, on kuolemanpelkomme yksi ilmentymä, voimaton yritys pysäyttää ajan vyöry.
Voimaton, muttei vailla mielenkiintoa.
Kuva on ennen muuta ottajansa, näppääjänsä kuva. Kamera laukeaa kahteen suuntaan ja paljastaa etenkin laukaisijan mielenmaiseman ja jää siitä todisteeksi niin pitkään kuin säilyy, usein pidempään kuin kuvaaja itse lihallisessa ja ajallisessa persoonassaan.
Ole siis tarkkana kun fotoilet.
Jos tarvitset neuvoja, kysy Sakari Pälsiltä.
Kamera laukeaa kahteen suuntaan ja paljastaa etenkin laukaisijan mielenmaiseman ja jää siitä todisteeksi niin pitkään kuin säilyy, usein pidempään kuin kuvaaja itse lihallisessa ja ajallisessa persoonassaan.
Viisikymmentä vuotta sitten kuollut ja yli 130 vuotta sitten syntynyt kansatieteilijä, arkeologi, kirjailija ja valokuvaaja Sakari Pälsi, täysin ajaton henkilö ja pitkälle näkijä, julkaisi vuonna 1930 mainion oppaan ”Näin näppäilet hyviä kuvia”.
Kuten kulttuurintutkija Markku Valkonen sanoo: ”Maailmassa on paljon kysymyksiä, joihin saa vastauksen lähinnä Sakari Pälsiltä”.
Pälsi painottaa, ettei valokuvien näppäileminen kehitä ihmistuntemusta eikä syvennä elämänymmärrystä. Onnistuakseen kuvanotossa näppäilijä päinvastoin tarvitsee näitä ominaisuuksia. Mutta ne on hankittava toisaalla.
”Tärkeimpien elämänilmiöiden valokuvaamista ei voi edes ajatellakaan”, rajaa Sakari Pälsi, ja kun hän näin sanoo, sen on oltava totta.
”Kuvatkaa aineellisesti näkymätöntä mutta asiallisesti tärkeää”, hän kannustaa.
Kansanjuhlissa ja megatapahtumissa – raveissa, puoluekokouksissa, erotiikkamessuilla - liikkuva kameraniekka saa Pälsiltä täsmäneuvon: ”Ota pikkukuvia, joissa suuri asia ja aate ikään kuin astuu alas kunniajalustaltaan ja toteuttaa voimansa yksityisissä ihmisissä.”
Turistia hän kehottaa menemään turistikauppaan ja selaamaan paikalliset nähtävyyskatalogit ja postikortit, jolloin ”sielullisen vastakohtaisuuden laki heittää teidät heidän hylkäämiensä aiheiden pariin”.
Asetan koko toivoni ihmiskunnan tulevaisuudesta pälsiläisen sielullisen vastakohtaisuuden lain varaan.
