Oscar-palkinnot jaetaan 87. kerran varhain maanantaiaamuna 23. helmikuuta Suomen aikaa. Lähetys spektaakkelista tulee suorana Yle Teemalta. Yle Radio 1:n Filmiryhmä ottaa 19.2. käsittelyynsä olennaisen siivun, parhaan elokuvan palkinnon. Filmiryhmän toimittaja J.P. Pulkkinen esittelee kaikki kahdeksan ehdokasta etukäteen.
Oscar-palkinnot huipentavat alkuvuonna englanninkielisille elokuville jaettavien palkintojen ryppään. Ensin Golden Globe -palkinnot, sitten Critic’s Choice, sen jälkeen ovat näyttelijöiden, tuottajien, ohjaajien ja käsikirjoittajien yhdistykset jakaneet vuoron perään omat palkintonsa, ja lopulta BAFTA (British Academy of Film and Television Arts) omansa.
Kahdenkymmenenneljän Oscar-palkinnon joukossa parhaan elokuvan palkinto, jonka Filmiryhmä ottaa käsittelyynsä, on poikkeuksellinen. Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenet ovat alojensa mukaan valinneet Oscar-ehdokkaat. Ohjaajajäsenet ovat valinneet ohjaajaehdokkaat, näyttelijät näyttelijäehdokkaat. Parhaan elokuvan ehdokkaiden valitsijoina ovat kuitenkin olleet kaikki akatemian jäsenet. Mitä tarvitaan? Hyvä elokuva, kyllä, mutta asiallinen markkinointibudjetti on välttämätön. Hyvän reseptin ehdokkuudelle esitti brittiläinen Guardian, kurkatkaapa tästä.
Millainen on tämä kahdeksan elokuvan joukko, jonka valinnasta on päättänyt akatemian kollektiivi? Mitä se kertoo (amerikkalaisen) elokuvan nykytilasta? Mitä se kertoo elokuva-arvostusten muutoksesta? Mitä elokuvat kertovat elokuvantekijöiden maailmakuvasta tai kerronnan uusista muodoista?
Taide on taidetta, markkinat markkinoita ja palkinnot palkintoja. Kannattaa muistaa, että Oscar-mokien historia on lähes yhtä kunniakas kuin Oscarien historia.
Oscar-mokien aatelia
Alfred Hitchcock, Charlie Chaplin, Howard Hawks, Stanley Kubrick, Enrst Lubitsch, Robert Altman - ei Oscaria
Vuoden 1974 parhaan miesnäyttelijän palkinto, ehdokkaina Jack Nicholson (Chinatown), Al Pacino (Kummisetä II), Dustin Hoffman (Lenny). Voittaja Art Carney (Harry ja Tonto).
Joseph Cotten, James Mason, Robert Mitchum, Robert Ryan, Orson Welles, Peter Lorre, Judy Garland, Greta Garbo, Marlene Dietrich, Lauren Bacall, Carole Lombard, Barbara Stanwyck - ei Oscaria
Vuoden 1963 paras kuvaus, mahdollisia voittajia Viscontin Tiikerikissa, Fellinin 8,5, Wilderin Irma La Douce. Voittaja: Kleopatra.
Fred Astaire, Cary Grant, Jerry Lewis, Buster Keaton, Stan Laurel, Harold Lloyd, Groucho Marx, Peter Sellers, James Dean, Marilyn Monroe - ei Oscaria
Vuosi 1946. Ihmeellinen on elämä, Aavikon laki, Syvä uni, Lyhyt onni. Parhaan elokuvan Oscar: Parhaat vuotemme.
Parhaan elokuvan ehdokkaat seuraavaksi aakkosjärjestyksessä. Varoituksen sana: esittelyt sisältävät mielipiteitä – niistä kuudesta, jotka olen nähnyt.
American Sniper
toi Clint Eastwoodille hänen 11. ehdokkuutensa, Oscarin hän on elokuvista Armoton ja Million Dollar Baby. American Sniper on aikaansaanut ehdokasjoukon jakautuneimman vastaanoton, itse en ole sitä nähnyt. Elokuva kertoo kymmenen vuoden uran armeijan tarkka-ampujana tehneestä Chris Kylesta, jota esittää elokuvassa Bradley Cooper. Perustana on Kylen menestyksekäs omaelämäkerta. Tilastotiedot kertovat, että Kyle ampui Irakissa 255 ihmistä, joista tapoista 160 puolustusministeriö on vahvistanut.
Mielipiteet ymmärrettävästi jakautuvat, sillä intiimi henkilötutkielma tappokoneesta on paradoksi, ja niin kuin eräät kriitikot ovat huomauttaneet, taistelijan kykyjen ja patrioottisuuden arvostus on mahdollista vain jos koko sodan konteksti poistetaan. Rolling Stonen arvion otsikko: American Sniper on melkein liian tyhmä jotta sitä voisi kritisoida. Toisaalta Amerikan sydänmailta löytyy suuri yleisösegmentti, jolle Kylen työura ja samalla siitä tehty elokuva ovat pyhiä asioita. Chris Kyle kuoli toisen sotaveteraanin luoteihin ampumaradalla vuonna 2013.
Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance)
on meksikolaisohjaaja Alejandro Iñárritun ohjaama alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva elokuva Hollywood-tähti Riggan Thomsonista, joka haluaa nousta esiin vakavana näyttelijänä. Michael Keatonin esittämä Thomson valmistelee Raymond Carverin novelliin perustuvaa näytelmää Broadwaylla ja prosessi on täynnä kitkaa, josta vastaavat osaltaan vastanäyttelijät, rahoittaja, perhe ja media.
Iñárritu tunnetaan aiemmin elokuvista Amores perros, 21 grammaa, Babel ja Biutiful, joissa kaikissa näkyy omaperäinen ja intensiivinen ote elokuvakerrontaan. Birdmanissa luodaan illuusio, että elokuva on tehty yhdellä otolla. Kyse ei ole kikasta (no tricks, kuului Carverin maksiimi), sillä jatkuvalla liikkeellä elokuvaan syntyy imu ja katsoja on kuin jatkuvassa takahuoneen ja näyttämön väliä riepottelevassa imussa. Näyttelijät (Naomi Watts, Edward Norton, Zach Galifianakis, Emma Stone, Andrea Riseborough, Amy Ryan) ovat kauttaaltaan hyviä.
Eri asia sitten on, tuoko Birdman lisää tähän itse asiassa hyvinkin käytettyyn backstage-genreen. Ajatelkaapa vaikka näitä: Kaikki Eevasta, Auringonlaskun katu, Tootsie, Laulavat sadepisarat, Woody Allenin lukuisat elokuvat, Busby Berkeley, Ollako vai eikö olla, Paratiisin lapset, Parrasvalot, Cabaret, Moulin Rouge, Varieteen valot, Viimeinen metro, Fanny & Alexander, Mephisto, Rakastunut Shakespeare, Looking for Richard, 42. kadun Vanja-eno….
Boyhood
on yksi Oscar-kisan ehdottomista suosikeista. Richard Linklater ryhmineen teki elokuvaa kahdentoista vuoden ajan, ja sen ytimessä on kaksilapsisen teksasilaisperheen elämä, etenkin kuusivuotiaan Masonin (Ellar Coltrane) kasvu aikuiseksi. Elokuva on tehty pienellä budjetilla, kuvauksia oli vuosittain muutamana päivänä, mutta metodi tuntuu istuvan Linklaterille hyvin. Masonin muutoksen ohella erityisesti äiti Olivian (Patricia Arquette) vaiheiden seuraaminen tuntui etuoikeudelta.
Eräs pisteliäs kriitikko huomautti, että Ellar on lapsena ja nuorena kiltimpi (lue: nössömpi) kuin lähes kukaan elokuvan historian nuorista sankareista. Saattaa olla, toisaalta Linklater on ennemminkin tasoitellut elämän laineita kuin korostanut niitä, sillä näin pitkässä kestossa olennaiseksi dramaturgiseksi tekijäksi nousee nimenomaan aika. Mielenkiintoista on se, että 2000-luvulle sijoittuessaan Boyhood on jatkuvaa on-line-elämää, tietokoneiden ja puhelimien mallit korkeintaan päivittyvät. Musiikki liittyy aikakauteen, tyylilajit eivät juurikaan muutu, kovasti toisin olisi ollut jos elokuva olisi sijoittunut esimerkiksi vuosiin 1970–1982.
Boyhood houkuttelee myös etsimään vertauskohtia muualta elokuvan historiasta. Väistämättä tulee tietysti mieleen Francois Truffautin Antoine Doinel -sarja, jossa Jean-Pierre Léaudin esittämä Antoine vanhenee 20 vuotta neljän elokuvan ja yhden lyhärin aikana. Vähemmän meillä on tunnettu on The Up Series (ohjaajana ensimmäistä lukuun ottamatta Michael Apted), vuodesta 1964 alkaen seitsemän vuoden välein tehdyt dokkarit ryhmästä englantilaisia koululaisia. Tähän mennessä elokuvaa on kuvattu kahdeksan jaksoa, ja se kattaa 49 vuotta (ensimmäinen on nimeltään Seven Up!, viimeisin 56 Up).
Grand Budapest Hotel
on erinomainen johdatus Wes Andersonin maailmaan sellaisille, jotka eivät vielä ole sinne päässeet. Voisi rohkeasti sanoa, että Anderson on nykyelokuvalle samaa kuin Federico Fellini oman aikansa elokuvalle: taikuri, sirkustirehtööri, sadunkertoja, illusionisti. Grand Budapest Hotel on alusta alkaen osoitusta kerronnan hallinnasta ja elokuvan keinojen mielikuvituksellisesta käytöstä. Välillä Wes Anderson on kuin spiidillä kulkeva Roy Andersson, jokaisen kuvan pitää olla täydellinen ja asetelmassa pitää tapahtua jotain yllättävää, joku gagi.
Grand Budapest Hotel sijoittuu kuvitteelliseen Zubrowkan tasavaltaan, kerrontatasoja on kolme, joten elokuvassa päästään etenemään keisarillisesta tyylistä kulahtaneeseen sosialistiseen glamouriin. Ajoittain mieleen tulevat Tintin seikkailut, ajatukselle antaa tukea vaikkapa elokuvan McGuffinina toimiva kuvitteellisen renessanssitaiteilijan Johannes Van Hoytlin (nuor.) maalaus Poika ja omena, jonka tilalle sankarit vaihtavat todelliseen kuvataidehistoriaan kuuluvan Egon Schielen maalauksen. Hotellin moniulotteista conciergeä esittävä Ralph Fiennes käyttää hajuvettä nimeltä L'air de Panache, mikä puolestaan on Castafiore-luokan vitsi. Loistoleffa!
Imitation Game
on toinen brittitiedemiehen elämänvaiheisiin keskittyvä elokuva. Benedict Cumberbatch esittää tunnetulla taidollaan matemaatikko Alan Turingia. Kolmeen aikatasoon sijoittuvien tapahtumien ydinosuus sijoittuu II maailmansodan aikaisen Bletchley Parkiin, johon oli koottu usempikin ryhmä taidokkaita koodinpurkajia. Päämääränä oli selvittää natsien käyttämä Enigma-salakirjoitus. Elokuvan toinen salaisuus on Turingin homoseksuaalisuus, tuonaikaisessa Englannissa laiton ominaisuus.
Imitation Game on LGBT-elokuva, sen aihe on ns. tärkeä, mikä on saattanut nostaa sen ehdokkaaksi. Norjalaisohjaaja Morten Tyldum luo siistiä epookkia, jännitteet nousevat tyylilajin konventioista eikä niinkään Turingin hahmon ainutlaatuisuudesta. Erään kriitikon mielestä Cumberbatchille ja hänen tulevaisuudelleen olisi eduksi, jos hän tekisi elokuvia suurten ohjaajien kanssa, mainitseekin muutamia: David Cronenberg, Martin Scorsese tai Paul Thomas Anderson.
Kaiken teoria
on toinen tiedemieselokuva. Stephen Hawkingin vaiheita kertaava leffa lähtee liikkeelle vuodesta 1963 ja perustuu Hawkingin ensimmäisen vaimon Jane Hawkingin muistelmateokseen Travelling to Infinity: My Life with Stephen. Jos Imitation Game yrittää tasapainotella tutkimuksen ja henkilökohtaisen elämän välillä, niin Kaiken teoria heilahtaa kunnolla yksityiselle puolelle, Stephenin ja Janen rakkauselämään.
James Marshin ohjaustyö on nimenomaan rakkauselokuva, minkä voi tietysti laskea mustien aukkojen ja tutkimuksen tappioksi. Eddie Redmayne ja Felicity Jones ovat erinomaisen koskettava sankaripari, eivätkä Redmaynen tähän mennessä saamat palkinnot (Screen Actors Guild, Golden Globe ja BAFTA) ole yllätyksiä – tuskin olisi Oscarkaan. Parhaan elokuvan Oscariin Kaiken teoria tuskin yltää.
Selma
on kaupunki Yhdysvaltain Alabaman lounaisosassa. Se nousi otsikoihin maaliskuussa 1965, jolloin kansalaisoikeusliike järjesti kolme marssia Selmasta Montgomeryyn. Väkivaltaisuudet estivät kaksi ensimmäistä marssia, kolmas pääsi perille Montgomeryyn. Näistä tapahtumista kertoo elokuva nimeltä Selma, jonka pääosassa Martin Luther Kinginä on David Oyelowo. Seitsemän vuotta näiden marssien jälkeen eli vuonna 1972 syntynyt Ava DuVernay on ensimmäinen mustaihoinen naisohjaaja, jonka elokuva on päässyt parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Parhaan ohjauksen ehdokkuuden epäillään tyssänneen mediahässäkkään, joka nousi tavasta, millä presidentti Lyndon B. Johnsonin roolia tapahtumiin esitetään elokuvassa. Esimerkiksi New Yorkerin Amy Davidsonin jutun perusteella kiista on ollut täysin turha, Selma on hyvin reilu Johnsonia kohtaan.
Suomessakin olisi syytä nosta Selma-keskustelu. Näyttää nimittäin siltä, että elokuva ei saa täällä lainkaan teatterilevitystä, niinpä minäkin kirjoittelen elokuvaa näkemättä. Suomen Disney epäilee, että USA:n rotupolitiikan historiasta kertova leffa ei Suomessa vetäisi riittävästi katsojia, vaikka laatutaso on korkea ja kotimaassa menestystä on ollut yllin kyllin. Ei vaikka pääroolissa on Gandhin tasoinen supertähti Martin Luther King. Laatuelokuva elää Suomessa kovia aikoja.
Whiplash
on Rocky virvelirummulla, tokaisi brittikriitikko Mark Kermode. Karikatyyri ei ole kaukana totuudesta, sillä nuorta rumpalia Milesia (Andrew Neiman) piinaavaa orkesterinjohtaja Terence Fletcher (J.K. Simmons) on armeijan ja urheiluareenoiden demonisiin piiskureihin verrattava hahmo. Whiplashin näyttämö on newyorkilainen konservatorio, jonne saapuva Miles haluaa kasvaa mestariksi alallaan.
Whiplash on elokuva vallankäytöstä ja musiikin tilalle olisi hyvin voinut sijoittaa esimerkiksi seksin tai rahan. Ohjaaja Damien Chazelle kuitenkin luo näyttämöksi orkesterin treenitilan tai Milesin yksinäisen treenihuoneen, jossa kapulat hajoavat ja veri tirskuu kämmenistä. Musiikin sosiaalinen ja syvällisempi funktio on unohdettu ja taiteenalasta on tehty kilpailun kenttä. Siistillä bigbandjazzilla vuorattu elokuva huipentuu Ellingtonin-Tizolin Caravanin painajaismaiseen vetoon, jonka intensiteetti salpaa hengen. Kelpo analyysi vallasta, karikatyyri musiikista.
Tässä ehdokkaat parhaan elokuvan Oscar-voittajaksi. Filmiryhmä iskee elokuvien kimppuun suorassa lähetyksessä torstaina 19.2. klo 17.20. Lue lisää Filmiryhmän veikkauksista Oscar-voittajiksi. Faktoja, perusteltuja mielipiteitä ja veikkauksia tarjoavat elokuvakriitikot Anna Möttölä ja Kalle Kinnunen ja Filmiryhmän J.P. Pulkkinen.
Oscar-gaala 2015 lähetetään suorana lähetyksenä Teemalla sunnuntain ja maanantain välisenä yönä 22.–23.2. klo 3.30. Gaalaa ennen nähdään punaisen maton osuus kello 2.00 alkaen.
Lue myös Kuukausien kisa, yksi ilta: Anna Möttölä kirjoittaa siitä, miksi Oscar-gaalaa kannattaa herätä katsomaan. Teeman Oscar-viikonlopun koko ohjelma täällä.
