Amerikkalainen viulutirehtööri Joshua Bell on sitä mieltä, että valtavirran romantikot soittivat 80-luvulla Bachia ihan hyvin. Niinpä hän soittaa Bachia aivan samalla tavalla. Se osoittaa hirvittävää henkistä laiskuutta.
Joshua Bellin kunniaksi on sanottava, että hän ei väitä soittoaan historiallisesti tietoiseksi, vaan mutisee levyvihossa muuta mukasyvällistä ja joutavaa. Samaan viittaa levyn ohjelmisto. Kahdelle viulukonsertolle ja pakolliselle Air-hitille seuraa pitävät Gavotti E-duuri ja Chaconne d-molli sooloviululle - mutta hirvittävinä orkesterisovituksina. Alun perin Mendelssohnin ja Schumannin nikkaroimat pianosäestykset on orkestroitu tavalla, joka tukahduttaa viulustemman monumentaalisen yksinäisyyden turpealla filharmonisuudella.
Bell ei edes soita erityisen hyvin. Toki hän saa nämä peruskurssitasoiset konsertot sulavasti menemään, mutta siihen se jääkin. Muutama raikkaaksi naamioitu rytminen fraseeraus hukkuu svengin yleiseen puutteeseen. Kertausten päälle Bell liimaa kömpelöitä korukuvioita, jotka herättävät minussa myötähäpeää ja periodisoiton ammattilaisissa luultavasti raivoa. Kyse ei ole purismista tai siitä, että edes minun mielestäni olisi vain yksi oikea tapa soittaa barokkimusiikkia. Kyse on henkisestä laiskuudesta, jota levy levittää ympärilleen.
Ahdistuksen viimeistelee kamariorkesteri Academy of St Martin-in-the-Fields, joka tekee kaikkensa pilatakseen Bachin kuulaan polyfonian laiskalla sointisiirapilla. Puolihuolimaton cembalonrämpytys ei asiaa auta, kun äänityskin on tehty makeuden ehdoilla, yksityiskohtia ja diskanttia peläten.
Jos ette vielä ymmärrä suurten levy-yhtiöiden kriisin syvyyttä, hankkikaa tämä levy. Tietysti laiska suuryhtiö sopii hyvin yhteen laiskan suurviulistin ja laiskan suurkamariorkesterin kanssa. Yhdessä heidän kelpaa syöksyä siihen kaupallis-taiteelliseen railoon, jonne muukin turhuus on taidemusiikin levyteollisuudesta suistunut.
Kuuntele Uudet levyt 14.2.2015, toimittajana Kare Eskola.
