Hyppää pääsisältöön

Miksi juutalainen päästettiin ääneen?

Kulttuuritoimittaja Tuomas Karemo
Kulttuuritoimittaja Tuomas Karemo Kuva: Yle / Jyrki Valkama tuomas karemo

Alussa on fiilis, haluttomuus perehtyä ja sitten vielä vähän lisää fiilistä. Tällä takuuvarmalla yhdistelmällä syntyy suomalaisen kulttuurikeskustelun peruspolttoaine: ennakkotuomio. On tekopyhyyttä sanoa, että tunnepohjalta käyty, faktojen puutteelle perustuva debatti kuuluisi vain Vauva-lehden keskustelupalstan maanisimmille huutomerkkien ylikäyttäjille. Ei, tällaista dumaamista harjoittavat kaikki.

Tapaus Timo Hännikäinen muistutti siitä, että tähän tapaan haksahtavat myös fiksuinakin pitämäni keskustelijat. Ja mikäs siinä, eihän mikään ole niin herttaisen helppoa kuin laukoa mielipiteitään kirjoista, joita ei ole edes avannut tai radio-ohjelmista, joita ei ole kuullut. Hännikäinen oli eilen (16.2.2015) vieraana Kultakuumeessa puhumassa uusimmasta esseekokoelmastaan, joka käsittelee maskuliinisuutta ja kunniaa.

Ennen haastattelua Hännikäinen ja hänen kustantajansa Savukeidas olivat joutuneet puolustamaan kirjan julkaisua ilman, että kukaan arvostelijoista oli ehtinyt lukea sitä. Taustalla oli, jos olen oikein ymmärtänyt, Hännikäisen julkiseen rooliin liittyvä arvostelu, ei niinkään hänen uuden kirjansa teema. Hännikäistä pidetään etenkin vasemmistopiireissä poliittisesti vaarallisena: natsi, fasisti ja naisvihaaja ovat yleisiä häneen liitettyjä sanoja. Arvostelijoiden mielestä tällaisen ihmisen tekstejä ei pitäisi julkaista. Joidenkin mukaan Hännikäinen uhriutti itsensä vastineissaan, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että lähtölaukausta ei tehnyt Hännikäinen vaan hänen arvostelijansa.

Ennen kuin Kultakuumeen lähetys oli edes alkanut, alkoi sosiaaliseen mediaan ilmestyä kirjoituksia, joissa ihmeteltiin Hännikäisen ottamista ohjelmamme vieraaksi. ”Miksi hänet pitää päästää ääneen?”, ”Nyt Kultakuume ostaa Hännikäisen esityksen sellaisenaan”, ”Ei kiitos, en halua naisvihaajaa ja natsia minua edustamaan”. Huvittavaa kyllä ohjelman jälkeen kommentteja ei tullut juuri lainkaan. Kuinkahan moni etukäteen vierastamme ja käsittelytapaamme arvostellut jäi lopulta kuuntelemaan itse ohjelman? Tai kuinka moni Hännikäistä fasistiksi syyttävä osaa perustella väitteensä?

On kiehtovaa huomata, ketkä studiovieraat herättävät paheksuntaa ja ketkä eivät. Samoin myös se, keille vaaditaan vastaväittäjää ja keille ei. Kun haastattelin Holokaustin muistopäivänä viidennen polven Helsingin juutalaista Michel Grünsteinia, sain lukea seuraavana päivänä netistä kommentteja, joissa kysyttiin, miksi juutalainen piti päästää ääneen. Miksei tälle juutalaiselle ollut hankittu vastaväittäjää? Joskus aiemmin, kun haastattelin muslimia Israel-Palestiina -kysymyksestä kommentoijat kiittivät puolestaan sitä, että hyvä kun olitte pyytäneet tämän tyypin haastatteluun ja annoitte hänen puhua rauhassa. Miksi joillekin haastateltaville vaatimalla vaaditaan opponoijaa ja toisten kohdalla on taas hyvä, ettei toinen vieras ole torpedoimassa keskustelua?

Joidenkin mielipiteitä on vaikeampi kestää kuin toisten – lähinnä silloin, kun mielipide on vastoin omaa näkemystä. Useimmiten juuri he, jotka toitottavat antaa kaikkien kukkien kukkia -tyyppistä mantraa, ovat ensimmäisenä nihkeilemässä, jos ääneen päästetään joku, joka ajattelee toisin kuin he. Omalla kohdallani olen joutunut eniten perustelemaan vieras- ja aihevalintojani vasemmistolaisille ja feministeille. Vaikeaa mennä arvailemaan, miksi näin on. Ehkä he suhtautuvat keskivertoa kriittisemmin journalistisiin prosesseihin tai sitten he kestävät kaikista huonoiten niitä mielipiteitä ja ihmisiä, jotka edustavat jotain muuta kuin heidän omia ihanteitaan.

Itsekriittisyyden nimissä täytyy sanoa vielä yksi asia. On toimittajan tehtävä toimia haastateltavan vastaväittäjänä, jos sellaista ei ole paikalle kutsuttu. Jos siis luen kuulijapalautteista, että miksi tämä ja tämä vieras piti päästää ääneen ja miksei hänelle ollut hankittu toista vierasta kyseenalaistajaksi, on kyse siitä, ettei toimittaja ole hoitanut työtään riittävän hyvin. Kuulin kerran erään toimittajan pitävän suurena työvoittona sitä, että uskalsi tuoda epäkorrektin haastateltavan studioon. Ei se ole työvoitto. Se on työtä. Ja työtä on myös se, ettei päästä epäkorrektia vierasta helpolla – eikä myöskään korrektia.

Yle Areena - Kultakuume: Timo Hännikäisen puolustuspuhe miehille 16.2.2015

Yle Areena - Kultakuume: Holokaustin vaikutus juutalaiseen identiteettiin 27.01.2015

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri