Hyppää pääsisältöön

Janna Rantala: Rasittavan akan rakkaus

Lastenpsykiatri Janna Rantalan kolumni
Lastenpsykiatri Janna Rantalan kolumni Kuva: Junnu Lusa lastenpsykiatri

Minulle rakkaimpia hetkiä parisuhteessamme on taannoinen pikku vuoropuhelumme erään tiukan välienselvittelyn jälkeen.

Nyhjötin sohvalla ja niiskutin häpeäntunnossani:

- Että mä olen sitten rasittava akka.

Mieheni katsoi minua tarkkaan ja vastasi:

- Niin muuten olet.

Meitä nauratti. Miehen äänessä oli koko suhteessa olemisen idea: hellyys ja ärtymys, toisen hyväksyminen nahkoineen karvoineen.

Tähän on ollut matkaa. Minun rasittavuuteni ja hänen rasittuneisuutensa ovat käyneet pitkää kamppailua, jossa loukkauksia ja loukkaantumisia on piisannut. Rasittavaa akkaa ei ole tarvinnut edes ääneen sanoa, koska saman viestin voi lukea silmien pyörittelystä, tuhahduksesta, selän kääntämisestä. Taas se ajattelee että olen rasittava.

Mutta kuka niin oikeastaan ajatteli? Minä vai hän? Ja miksi ”rasittavuus” ylipäätään on niin tärkeä termi suhteessamme? Onko näin ollut aina?

Jäljet johtavat lapsuuteen, kuten niin usein parisuhteen kriiseissä.

Jäljet johtavat lapsuuteen, kuten niin usein parisuhteen kriiseissä. Vanhempani tuskin kutsuivat minua lapsena rasittavaksi, mutta äkkiähän lapsi sen on huomaavinaan. Kun on aina kiire: päiväkotiin, kauppaan, kotiin ja nukkumaan, ei nyt ehdi ja on tässä muutakin. Kiltti lapsi ymmärtää yskän. Nyt ei parane kiukutella, pyytää, haluta. Kaikki omat tarpeet muuttuvat ”rasittavana” olemisen merkiksi.

Sitten tulee parisuhde. Jos suhteessa oikeasti haluaa olla, joutuu olemaan rasittava. Laittamaan rajaa, sanomaan mitä itsekin haluaa, sanomaan ei. Rajanvedosta nousee oma häpeä ja syyllisyydentunto: nyt olen rasittava, vaikka en saisi olla. Kumppanin silmien pyöräytys on nalli, joka räjäyttää syyllisyyspommin.

Toistuvaa konfliktia ei synny, jos oma syyllisyydentunnon aihe ei sovi jollain tapaa molempien elämäntarinaan. Jos mieheni haukkuisi minua liian lepsuksi, nauraisin huvittuneena. Pystyisin helposti kysymään konfliktin purkavia kysymyksiä: Mitä kaikkea tarkoitat liian lepsulla? Kenelle muulle nämä sanat voisivat olla tarkoitetut? Mitä tässä meidän välillä nyt oikein tapahtuu? Mitkä tunteet tässä huutavat? Mitkä tunteet, ajatukset ja toiveet kuiskaavat?

Koko kuvio muuttuu, kun syyllisyydentunnosta vapautuu. Rasittava ja rasitettu ovatkin vain pyrkimässä suhteeseen toistensa kanssa. Suhteeseen päästäkseni minun täytyy kysyä loukkaantuneenakin: Mitä jos toisen huutama onkin totta? Jospa oikeasti olenkin rasittava akka? Ja miksi en saisi olla? Mikä siinä häntä rasittaa – joku toinenhan vain halaisi minua liikuttuneena? Mihin pyrin rasittavuudellani? Mitä jos se ei olekaan sisäinen ominaisuuteni vaan jotain, mikä kertoo ihmissuhteistani ennen ja nyt?

Eikä minun rasittavuuteni ole vain taakka miehelleni. Hän saa sen hyväksymisestä vaivansa palkaksi jälleen uuden todisteen omalle uskomukselleen: naiset ovat rasittavia. Tätä totuutta varomme kumpikin huolellisesti horjuttamasta.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus