Vaikka sodan ajan puolustusvoimamme onkin teknisesti jättimäisen paljon kehittyneempää kuin vuonna 1939, tekniikka on vain apuväline nykyaikaisen taistelun käymiseksi. Tulisi olla kyky toimia myös rajoittuneissa olosuhteissa.
Taistelukenttää muuttavia erilaisia teknisiä apuvälineitä ovat pimeätoimintavälineet, paikantamisvälineet, valvontavälineet, johtamisen apuvälineet sekä vaikuttamisen järjestelmät. ”Rintamalla” nämä tarkoittaisivat, että sotilaamme kykenisivät toimimaan eli taistelemaan, ampumaan ja liikkumaan vuorokauden ajasta riippumatta ja laajemmalla alueella nopeammin. Joukot tietäisivät oman sekä muiden omien joukkojen sijainnin erittäin tarkasti, mikä nopeuttaa taistelujen aloittamista ja vastustajaan vaikuttamista esimerkiksi tykistöllä.
Toisaalta olisimme helposti paljastettavissa vuorokaudenajasta tai sääolosuhteista riippumatta lämpö-, valo- ja elektronisen säteilymme takia. Tilannetietoisuus niin johtajilla kuin yksittäisillä sotilaillakin olisi erittäin hyvä, vaikka he toimisivat eristyksissä. Toisaalta johtamisen apuvälineiden häiriötilanteissa jouduttaisiin toimimaan liki ”pimennossa”.
Teknologian kehittyminen muuttaa taistelujen kuvaa siten, että taistelut ovat entistä vähemmän riippuvaisia ajasta (sekä vuorokaudenajasta että käytettävästä ajasta), paikasta tai vallitsevista olosuhteista. Taistelujen tempo on huomattavan kiivasta, mikä aiheuttaa vaatimuksia joukkojen operoinnille ja päätöksenteolle. Toisaalta järjestelmien monimutkaisuus ja joukkojen riippuvuus teknologiasta tekevät niistä haavoittuvaisia (sähkö, yhteydet, tiedon eheys) ja asettaa vaatimuksia niin koulutukselle kuin tukijärjestelmillekin. Jälkimmäisestä aiheutuu se, että suhde raakaa taistelua tekevien sotilaiden ja tarvittavan tukiorganisaatioiden välillä on muuttunut.
Lähde: Everstiluutnantti Petteri Kajanmaa, Maasotaopin pääopettaja, Maanpuolustuskorkeakoulu
Artikkeli liittyy kokonaisuuteen Millainen olisi talvisota 2015?
Lue myös:
Tommi Uschanov: Jos Suomi joutuisi Tuntemattoman sotilaan talvisotaan
