Kun mietin, mitä tapahtuisi, jos Suomi joutuisi uudestaan sotaan, menevät ajatukseni heti yhteen aivan tiettyyn suuntaan. Talvi- ja jatkosodan muisto elää populaarikulttuurissa niin voimakkaana, että se yksinkertaisesti peittäisi alleen kaiken, mikä sodankäynnissä on 70 viime vuoden aikana muuttunut.
Saksalainen kenraali Carl von Clausewitz kirjoitti 200 vuotta sitten, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Mutta jos Suomi joutuisi nyt sotaan, se olisi edelliskertaisten sotien jatkamista toisin keinoin.
Tämän osoittaa hyvin Väinö Linnan Tuntematon sotilas, jonka ilmestymisen 60-vuotisjuhlaa vietettiin syksyllä 2014 samaan aikaan talvisodan syttymisen 75-vuotispäivän kanssa. Myös Edvin Laineen elokuvaversio on suomalaisessa kulttuurissa noussut yhtä pyhään asemaan kuin Linnan alkuperäinen kirja. Sama 60-vuotismuistelun aalto ulottuneekin myös siihen loppuvuodesta 2015.
Toimittaja Kyösti Niemelä kirjoitti vuonna 2006:
”Nälkä ja likaisuus, kiistat esimiesten kanssa, sotilaiden toveruus, hyvän tappajan tunnuspiirteet, mitä kuoleva sanoo – näistä on tullut osa käsitystämme sodan todellisuudesta juuri Linnan ansiosta. [...]
Samalla korpisodasta ja konekiväärikomppaniasta on tullut suomalaisille taistelemisen prototyyppi. Vieläkin enemmän: Tuntematon on suomalaisten totuus sodasta. Kun suomalaiset miehet kuvittelevat itseään sotaan, he kuvittelevat sitä Tuntemattoman kautta.
Jos Suomi joutuisi huomenna sotaan, suomalaiset miehet (ja joukko naisia) lähtisivät sinne Tuntematon päässään. He haluaisivat olla Rokkia ja Koskeloita ja Hietasia. He siteeraisivat junamatkalla kirjan parhaita paloja. He katsoisivat Laineen elokuvan ensimmäistä taistelukosketusta edeltävänä iltana.”
Arveluni on sama kuin Niemelän. Varsinkin Laineen elokuvan suosio on johtanut, puolittain ehkä tiedostamattomastikin, ajattelutapaan, että on ikään kuin yksi ainoa esteettisesti oikea tapa käydä sotaa. Paitsi että sodassa olisi hyvä menestyä, sen on lisäksi näytettävä ja kuulostettava täsmälleen tältä ja tältä, aina ja iankaikkisesti.
Häiritsevää elokuvan luomissa mielikuvissa on esimerkiksi se, kuinka vanhoiksi sotaa käyvät miehet mielletään. Vaikka alikersantti Hietanen toteaa: ”Ei meil ämmä ol kenelkkä. Me ole nuari sankarei kaik”, niin häntä esittänyt Heikki Savolainen oli 33-vuotias. Kirjan päähenkilöistä kaikkein nuorekkain ja poikamaisin on sotamies Rahikainen, jota näytellyt Kaarlo Halttunen oli peräti 46-vuotias.
Mielteissä ovat erottamattomasti sekoittuneet ne 18–25-vuotiaat miehet, jollaiset sotia todellisuudessa enimmäkseen kävivät ja käyvät; kolmi- ja nelikymppiset miehet, jotka näyttelivät heitä; sekä ne eläkeikäiset miehet, jollaisia yhä elossa olevat sotaveteraanit ovat viime vuosikymmenet olleet. On kuin jälkimmäiset olisivat olleet jo sodasta palatessaan valmiiksi paljon lähempänä eläkettä kuin he oikeasti olivatkaan.
Olen itsekin tavannut tavallisia armeijan käyneitä suomalaisia, jotka olisivat jo aivan liian vanhoja rintamapalvelukseen, mutta jotka silti mieltävät, että he sodan syttyessä joutuisivat nimenomaan sinne. Taustalla on kiusallisen selvästi Laineen elokuva. Näin pahat väärinkäsitykset eivät ehkä ole kovin yleisiä, mutta itse olen törmännyt niihin kuitenkin useammin kuin kerran.
Onkin sokeeraavaa vetää rinnalle Rauni Mollbergin kilpaileva Tuntematon-filmatisointi, jossa näyttelijät ovat ”oikean” ikäisiä. Mollbergin Rahikaiseksi löytämä Mika Mäkelä esimerkiksi oli nuori, joka elokuvaa tehtäessä vasta todellisuudessakin suoritti varusmiespalvelustaan. Mollbergin versio ei kuitenkaan ole saanut samaa klassikkoasemaa kuin Laineen.
Joku voisi ajatella, että tietolähteitä sodan nykytodellisuudesta on sentään olemassa muualla populaarikulttuurissa – ajatellaanpa esimerkiksi videopelejä. Tämä on tietenkin totta. Ja yksi lähde on jo sekin, että suomalaisten miesten suuri enemmistö saa sotilaskoulutuksen. Mutta oikeastaan juuri siksi onkin niin hämmentävää, että Tuntematon yhä vain pysyy sotakuvaston tarjoajana näiden muiden ilmiöiden rinnalla.
Todellisuudesta irtautumista heijastaa myös se, että vaikka Tuntematon kuvaa jatkosotaa, se saa edustaa suomalaisille yhtä hyvin myös talvisotaa.
Verkosta löytyy vuonna 2006 tehty kysely ”Mistä sodasta Väinö Linnan Tuntematon sotilas pääasiassa kertoo?”, johon on vastannut 3 232 suomalaista. Heistä vain 53 % oli sitä mieltä, että Tuntematon kertoo jatkosodasta. Peräti 37 % väitti, että se kertoo talvisodasta.
Vaikka otos on varmasti yhtä vinoutunut kuin nettiäänestyksissä aina, pysäyttää tulos silti. Linnan kirja sentään vasta alkaa jatkosodan syttymisestä, ja kumpikin elokuvaversio tapahtuu silminnähden enimmäkseen muulloin kuin talvella. Linna vieläpä kuvaa, kuinka jatkosotaan lähteneistä miehistä tuntui jo alun alkaen siltä, ettei se ole yhtä moraalisesti puhdas ja ongelmaton kuin talvisota oli ollut. (Mollbergin elokuvassa sotamies Viirilä vihjaa puheissaan epäsuorasti, että talvi- ja jatkosodan suhde on sama kuin humalan ja krapulan suhde.)
Kiinnostavinta on, että Väinö Linna itse suhtautui avoimen ja jopa pilkallisen kriittisesti sellaiseen ajatteluun, jossa menneitä sotia kuvaava kaunokirjallisuus kelpuutetaan neuvomaan nykyhetkeä. Linna katsoi, että talvi- ja jatkosota olisivat menneet paremmin, elleivät sen ajan suomalaisten ajattelua olisivat jo alakoulusta saakka sotkeneet kansallisrunoilija J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Ne kertoivat tyylitellysti ja kaunistellusti vuosina 1808–1809 käydystä Suomen sodasta, josta Runebergilla ei ollut mitään omaa kokemusta.
Sen sijaan, että talvisodan lähestyessä olisi katsottu ympärille ja hahmotettu, millaista on sodankäynti ja maailmanpolitiikka vuonna 1939, suunnattiin katseet Linnan mukaan 130 vuoden takaiseen menneisyyteen. Tuntematon onkin täynnä piikittelyä ja parodiointia, joka kohdistuu Runebergin runoihin ja niiden antamaan kuvaan suomalaisista sotilaista.
Runebergin sotamiehet olivat tyhmiä mutta rohkeita. He kärsivät ja kuolivat valittamatta, vaikka heitä olisi rääkätty miten paljon tahansa. He eivät myöskään jääneet miettimään sitä, onko sota moraalisesti oikein vai väärin. Hietasen arvio, että ”sota on paljast pahantekko, molemin puali, alkakko sen sit kuka hyväs”, olisi ollut täysin heidän käsityskykynsä ulkopuolella.
Linna esitti vuonna 1964 Tuntemattoman menestyksen salaisuudeksi, että hän oli antanut siinä suomalaiselle sotilaalle ”jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään”. Ei ole varmaa, olisiko tästä uuden sodan tullen paljonkaan iloa, jos kävisi niin kuin Niemelä ennustaa: tuohon päähän ei mahtuisi juuri muuta kuin samainen Tuntematon.
Tommi Uschanov
Lue myös:
Mikä olisi roolisi, jos sota syttyisi – asiantuntijat vastaavat
Olisiko talvisota vuosimallia 2015 toisinto 75 vuoden takaa vai olisiko se tyystin erilainen? Yle otti asiasta selvää!
