Maija Kaipainen
Yle
Vänrikki ja sotilaspappi Jorma Heiskanen odotti ja toivoi sodan syttymistä. Ateistinen Neuvostoliitto oli uskon miehelle kauhistus ja hän koki, että talvisota oli Jumalan antama tehtävä. Suomi oli osa lännen etuvartiota, jonka tärkeä tehtävä oli pahan bolševismin leviämisen estäminen.
Talvisodan syttyessä Jorma Heiskanen oli 25-vuotias isänmaallinen ja vasta papiksi valmistunut nuori mies. Hänet määrättiin Laatokan pohjoispuolelle Suojärvelle konekiväärijoukkoihin marraskuussa 1939 ja sieltä pian legendaariselle taistelupaikalle Kollaalle. Sodan voitosta unelmoinut mies siirrettiin jo ennen taistelujen puhkeamista papin tehtävään. Se oli suuri pettymys. Hän olisi halunnut puolustaa maataan asein.
Kenttäpapin tarina kerrotaan nyt myös Twitterissä
Mikä on #sota39?
- #sota39 kertoo talvisodan tapahtumat reaaliaikaisesti Twitterissä niin kuin ne tapahtuivat 75 vuotta sitten.
- #sota39:n päätili
- sodanaikaisen hallituksen keskeisten ministerien keskustelut on tiivistetty twiitteihin
- Risto Ryti, J.K.Paasikivi, Väinö Tanner, Kyösti Kallio, Juho Niukkanen
- keskustelut perustuvat historiantutkijoiden Kauko Rumpusen ja Ohto Mannisen kirjaan Murhenäytelmän vuorosanat
Kenttäpappi Jorma Heiskanen on nyt mukana yhtenä sodan hahmona Yle Historian talvisodan tapahtumista kertovassa twitterprojektissa #sota39. Heiskasen tarinan on kirjaksi kirjoittanut hänen pojantyttärensä Marjo Heiskanen. Tarinan pohjana ovat Jorma Heiskasen talvisodassa pitämät päiväkirjat ja kirjeet, joita hän lähetti omaisilleen rintamalta.
Sotapapit olivat keskeisiä henkilöitä rintamalla. He liikkuivat niin päällystön kuin etulinjan sotilaiden joukossa. He tiesivät tulevat taistelut ja tunsivat miesten mielialan, heidän taistelutahtonsa ja väsymyksensä. Usein pappi oli rintamalla ainut, jolle miehet saattoivat uskoa niin pelkonsa kuin kotipuolen murheet.
“Jumala, armahda minua…”
Ohjesäännön määräämät tehtävät papille olivat sielunhoito ja miesten siveellinen kasvatus. Tärkeä tehtävä oli pitää kirjaa kaatuneista, toimittaa kaatumisilmoitukset ja vainajan omaisuus hänen kotipaikkakunnalleen. Kaikki tuo oli takalinjan toimistotyötä, eikä se Jorma Heiskasta innostanut. Hän halusi olla etulinjassa sotilaiden kanssa.
Mutta siellä hän joutui kohtamaan omat ristiriidassa olevat periaatteensa. Hän ei empinyt pakottaa aseella miehiä takaisin asemiin, jos nämä pakokauhuissaan yrittivät paeta. Jälkeenpäin hän rukoili anteeksiantoa: “Jumala - armahda tuota veljeä - armahda minua, joka ehkä lähetin hänet kuolemaan - armahda meitä kaikkia - anna voimaa, voimaa! Meidän täytyy jaksaa, täytyy kestää, yöllä saadaan apua… apua…” Hän ei nähnyt vaihtoehtoa toiminnalleen.
Hän olisi halunnut puolustaa maataan asein.
Mikään uhri isänmaan puolesta ei ollut turha
Isänmaallisuus ja maanpuolustushenki oli tarttunut Jorma Heiskaseen jo hänen nuoruudessaan Mikkelin Otavassa. Siellä hän oli liittynyt oikeistoradikaaliin nuorisojärjestöön Sinimustiin. Järjestö oli lähellä Isänmaallista Kansanliikettä, joka ajoi Suur-Suomea. Opiskeluaikanaan Helsingissä Heiskanen liittyi Akateemiseen Karjala-Seuraan, jolla oli sama päämäärä: Suur-Suomi, jonka rajojen sisäpuolella eläisivät myös karjalaiset heimokansat. Hän ihaili Hitlerin Saksaa, mutta joutui pettymään kansallissosialisteihin, kun nämä liittoutuivat bolševistisen Neuvostoliiton kanssa solmimalla hyökkäämättömyyssopimuksen syksyllä 1939.
Jorma Heiskanen kertoo työstään rintamapappina Ylen Elävän arkiston taltiossa. Haastattelija oli mikrofoneineen päätynyt Kollaalle ja tavannut sattumoisin myös kenttäpapin. Haastattelussa Heiskanen on jo voittanut pettymyksensä siirrosta papin tehtävään. Hän kertoo haastattelijalle työstään näin: “Mieleenpainuvia ovat täällä niin pojille kuin minulle itsellenikin olleet jotkin ehtoolliskäynnit aivan etulinjassa jossakin teltassa, jota ympärillä raivoava kranaattituli vavisuttaa ja heittää multaa päälle. Siellä aseveljet polvistuvat Herran ruumiin ja sakramentin ääreen ja tuntuu kuin lähtisimme siitä uutta voimaa saaneena täyttämään sitä pyhää tehtävää, jota varten me olemme tänne kutsuttu.”
Jorma Heiskasta haastatellaan Kollaalla. Haastattelu julkaistiin 24.12.1939. (Huom: Alkaa kohdasta 4 min 24 sek)
Suurimman arvostuksen Jorma Heiskanen antoi taisteluhin osallistuville miehille. Hän viihtyi etulinjassa tavallisten sotilaiden “poikien”, niin kuin hän heitä kutsui, kanssa. Hän ihaili samalla rintamalla palvellutta legendaarista Aarne Juutilaista eli Marokon kauhua, ja nuoria upseereita, joiden rohkeuden ansiosta hänen mukaansa sota voitetaan. Sen sijaan kantahenkilökunta sai hänen puheissaan kylmää kyytiä. Hän syytti heitä pelkuruudesta ja juoppoudesta.
Sotapappien kiihkoisänmaallisuus ei ollut harvinaista
Talvisodassa rintamalla palveli yli 300 pappia. Heistä vajaa kolmannes kuului isänmaalliseen Akateemiseen Karjala-Seuraan. Papit olivat usein upseerikoulun käyneitä ja myös sitä kautta valistettuja isänmaallisuuteen ja maanpuolustukseen. Samoin maanpuolustuksen vapaaehtoisjärjestö, Suojeluskunnat, koulutti pappeja ennen talvisodan syttymistä.
Pappien mielialaa muokkasi myös se, että Suomen kirkko suhtautui vihamielisesti kommunistiseen ja ateistiseen Neuvostoliittoon. Luterilaiseen Saksaan tunnettiin sen sijaan hengen yhteyttä.
Rauha oli järkytys
Maaliskuussa 1940 taistelut raivosivat myös Kollaalla. Neuvostoliittolaiset olivat aloittaneet suurhyökkäyksen usean divisioonan voimalla. Näinä sodan viimeisinä päivinä Kollaan taisteluissa menetettiin yli tuhat suomalaista. Mutta vaikka miehiä kaatui ympäriltä, eikä kalustoa ja ammuksia saatu tarpeeksi, sotapappi ei toivonut rauhaa: “Jumala varjelkoon meitä rauhasta, mikä merkitsisi vielä raskaampia uhrauksia kuin sota!”
“Nyt me, voittamaton armeija, marssimme poispäin alueilta, jotka ovat tulleet niin rakkaiksi."
Mutta rauha tuli. Heiskasen kotipitäjä Hiitola Karjalan Kannaksella piti rauhanehtojen mukaan luovuttaa Neuvostoliitolle. Hän kirjoitti sodan aikana vihitylle vaimolleen: “Minussa on jotain katkennut - jotain, mikä piti pystyssä ja virkeänä. --- Nyt me, voittamaton armeija, marssimme poispäin alueilta, jotka ovat tulleet meille niin rakkaiksi. --- Nyt ne reväistään irti, ja niiden mukana on sydämestämme reväisty jotain, mikä palaa ennalleen vasta sitten, kun nämä salot, vaara ja maisemat jälleen ovat Suomea.”
Olisiko isoisä voinut ymmärtää enemmän?
Tämä kirjoitus perustuu Jorma Heiskasen pojantyttären kirjaan Kollaan kenttäpapin tarina. Kirjassa Marjo Heiskanen kertoo isoisänsä elämäntarinan. Hän on etsinyt tietoa isoisästään eri lähteistä. Sitä on ollut helppo löytää: järjestöaktiivi ja AKS:n kiihotuspuhuja on ollut näkyvä hahmo. Kun kuva isoisästä on täydentynyt, on Marjo Heiskasen täytynyt miettiä suhdettaan isoisäänsä. Hänen on ollut välillä vaikea hyväksyä natsimyönteisen isoisänsä valintoja, mutta hän voi silti ymmärtää tätä.
"Miksi isoisä ajautui ihailemaan kansallissosialisteja?"
Papit eivät olleet vain sotahulluja vaan he perustivat työnsä syvään ja aitoon uskonnolliseen vakaumukseen. Jorma Heiskanen oli militantti pappi, mutta se ei tehnyt hänestä huonoa pappia. Rooli oli ilman muuta ristiriitainen, mutta myös aikakausi oli erityinen.
Siitä huolimatta Marjo Heiskanen ei voi välttää ajatusta, että olisiko hänen isoisänsä voinut ymmärtää enemmän? Miksi hänen isoisänsä lipui ihailemaan kansallissosialisteja vaikka olisi germaanista kulttuuriperintöä ihaillutkin?
Jatkosota koitui Jorma Heiskasen kohtaloksi
Rauhan tultua Jorma Heiskanen sai vaimonsa Ennin kanssa ensimmäisen lapsensa. Hän oli lyönyt vetoa, että pariskunnalla olisi viisi lasta vuoteen 1950 mennessä. Näin olisi täytetty AKS:n ihanne suurperheestä. Tuo unelma ei koskaan täyttynyt.
Jorma Heiskanen lähti jatkosotaan innostuneena. Olihan nyt suomalaisten rinnalla vahva Saksa. Tällä kertaa hän liittyi ystävänsä Erkki Palolammen komentamaan tiedotuskomppaniaan. Hän jakoi tuolloin vallinneen yleisen mielipiteen alkavasta sodasta: kyseessä olisi lyhyt kesäsota ja talvisodassa menetetyt alueet vallattaisiin takaisin muutamassa viikossa.
Sekavien tapahtumien jälkeen Jorma Heiskasen toverit näkivät hänet viimeisen kerran.
Ensimmäisiä tehtäviä rajan läheisyydessä oli väkivaltaisen tiedustelun suorittaminen menetettyyn ja rajan taakse jääneeseen Enson kylään. 29.6.1941 sekavien tapahtumien jälkeen Jorma Heiskasen toverit näkivät hänet viimeisen kerran. Hän oli vetäytynyt läheiseen metsikköön ja hänen arveltiinkin suojautuneen tulitukselta, jonka kohteeksi joukkue oli joutunut.
Epätietoisuus kalvoi omaisia
Suomalaiset valtasivat Enson takaisin elokuussa 1941, mutta tuolloin katoamispaikalle tehty tarkastusretki ei tuonut selvyyttä Jorma Heiskasen kohtaloon. Omaiset odottivat turhaan tietoa aviomiehen ja isän katoamisesta.
Pieni jälki isoisästä hänen katoamisensa jälkeen kuitenkin löytyi. Kun Marjo Heiskanen 60 vuotta myöhemmin kirjoitti kirjaa isoisästään, hän sattui selailemaan Jorman vaimon, isoäitinsä Ennin, kirjahyllystä löytämäänsä kirjaa Rukiver!, joka kertoo suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa. Kirjan sivuilla olevasta vankileirikuvasta hän yllättäen tunnisti isoisänsä.
Valokuvan mukaan Jorma Heiskanen oli joutunut sotavangiksi. Se on viimeinen tieto Jorma Heiskasesta. Omaiset eivät ole koskaan saaneet tietää miten isoisän ja aviomiehen lopulta kävi.
Jorma Heiskanen julistettiin kuolleeksi vuonna 1948. Kirjoittamalla kirjan isoisänsä elämästä ja tämän kohtalosta Marjo Heiskanen purki suvun yllä ollutta surua ja samalla hän jätti jäähyväiset isoisälleen.
Kenttäpapin tarina Facebookissa
Lähteet:
Marjo Heiskanen: Kollaan kenttäpapin tarina
Erkki Kansanaho: Papit sodassa
