Tuula Viitaniemi
Yle
Onpa ollut teatteriviikko. Ensin Mielipuolen päiväkirja Ryhmiksessä, sitten Kuka pelkää Virginia Woolfia Espoossa – ja nyt tämä, Q-teatterin uutuus. Niin vaikuttavia, niin tyystin erilaisia esityksiä kaikki. Elämysähky!
Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö on näytelmä seksuaalisuudesta. Ja vallasta, naiseksi kasvamisesta, parisuhteesta, sekä miehen ja naisen rooleista elämässä ja teatterissa. Se on näytelmä ohjaajasta, joka yrittää tehdä näytelmää siitä, miten seksuaalisuus lävistää kaiken. Milja Sarkolan kirjoittaman ja ohjaaman esityksen päähenkilö on paitsi teatteriohjaaja, myös lesbo ja perheenäiti. Hän on teatterinjohtajan tytär ja näyttelijän sisko, kuten Sarkola itsekin. Mutta ei tämä ehkä kuitenkaan ole tunnustusnäytelmä Sarkolasta itsestään. Tai vaikka olisikin, en voi sitä tietää, eikä se ole olennaista.
En ole koskaan kuullut tällaista puhetta seksistä, seksuaalisuudesta, halusta.
Olennaista on se taitavuus, pelottomuus, tarkkuus ja havainnollisuus, jolla Sarkola aihetta käsittelee. En ole koskaan kuullut tällaista puhetta seksistä, seksuaalisuudesta, halusta. En likimainkaan. Sarkola kirjoittaa auki äärimmäisen yksityisiä, hauraita, väkivaltaisia, nolostuttavia, ruumiillisia asioita, joita ei yleensä verbalisoida. Joita ei kenties osata, tai haluta, tai ei tule mieleenkään purkaa sanoiksi.
Seksistä kun on kyse, nähdään orgasmeja, paljasta ihoa, suudelmia, sormia tunkeutumassa housuihin. Seuralaiseni mielestä kokemus oli osin vaivaannuttava. Itse en vaivaantunut, sillä kaikelle nähdylle oli syynsä.
Milja Sarkola kertoo käsiohjelmassa, että aihe näytelmään löytyi, kun hän ohjasi palkittua esikoisnäytelmäänsä Perheenjäsen. Osa materiaalista ei mahtunut mukaan, mutta sieltä löytyi uuden tarinan alku. Kerronnaltaan Jotain toista jatkaa Perheenjäsenen jäljillä. Molemmissa on näkökulmahenkilönä ja kertojana teatteriohjaaja, joka jäsentää elämäänsä esitykseksi. Molemmissa on rutkasti itseironiaa, käsittämätöntä avoimuutta, ja omapäisiä, teatteri-illuusion rajoja uhmaavia roolihenkilöitä – sekä notkeaa, terävää näyttelijäntyötä. Perheenjäsen oli kenties hauskempi, se antoi valtavasti energiaa. Jotain toista on katsomiskokemuksena toisenlainen: vaativampi, rajumpi. Esitys tunkee kyselemättä iholle ja ihon alle.
Naiset riitelevät raa’asti hellyydestä, ajankäytöstä, sitoutumisesta – ja totta kai seksistä.
Iida Kuningas näyttelee ohjaajaa – joka siis ohjaa tarinassa muita näyttelijöitä, jotka vuorollaan näyttelevät tätä ohjaajaa. Viimeksi näin Kuninkaan Helsingin Kaupunginteatterin museaalisessa Vanja-enossa yksitotisena Sonjana – miten erilainen hän nyt onkaan! Kuningas on roolissaan tiukka, neuroottinen, impulsiivisesti himoitseva, kiihkeästi kiistelevä, älykäs, kireä, työhullu, epävarma, itsevarma. Emmi Parviainen on ohjaajan hellyydenkipeä, omasta tilastaan taisteleva puoliso, joka ei suostu olemaan se, joksi rakastettu on hänet näyttämölle kirjoittanut. Naiset riitelevät raa’asti hellyydestä, ajankäytöstä, sitoutumisesta – ja totta kai seksistä. Riidat tuntuvat tosilta.
Hilpeä kohtaus syntyy, kun ohjaaja puolisoineen menee parisuhdeterapiaan. Sanna-Kaisa Palo on lakonisena terapeuttina törkeän hauska, katsomo ulvahtelee joka kerta, kun terapeutti avaa suunsa. Palo vetäisee tukun hienoja rooleja, joista hysteerisin on ohjaaja, joka himoitsee bileissä butch-naisen (Elena Leeve) läheisyyttä. Elena Leeve on muuten mielestäni nyt parempi kuin ikinä. Lotta Kaihua esittää hänkin vaikka ketä, muun muassa ohjaajaa teinityttönä, joka vasta hämmentyneenä tutustuu seksuaalisuuteensa.
Voisin kehua näitä hurjia naisia loputtomasti. Kehua täytyy myös ensemblen ainoaa miestä, Tommi Korpelaa. Hän on ohjaajan empaattinen taiteilija-isä, kiistakumppani-veli, satunnainen käpälöijä elokuvateatterissa, teatterikouluaikojen ihastus. Korpelan mies yrittää haastaa ohjaajaa: hän kritisoi tekeillä olevan esityksen yksipuolisen kielteistä mieskuvaa. Hän väittää, että näytelmässä on liikaa naishahmoja, ja etteivät Q-teatterin naiset edes pysty näin monenlaisia naisia näyttelemään! Piikikkään riemastuttavassa kohtauksessa Korpela lesoilee teatterinjohtajana, jolle ohjaaja tulee kauppaamaan näytelmäänsä, sitä, joka kertoo seksuaalisuudesta. Ja taas yleisö repeilee.
Esitys näyttää ja kuulostaa hyvältä. Lavastaja Kaisa Rasila ja säveltäjä-äänisuunnittelija Kasperi Laine sekä valosuunnittelija Heikki Paasonen ovat tehneet tyylitajuista työtä. Pukusuunnittelija Riitta Röpelinen on etsinyt roolihahmoille täsmälleen oikeat vaatteet.
Kun poistuin teatterista, olin jotenkin psykofyysissomaattisessa solmussa. Hyvä kun pystyin kävelemään! Ehkä siksi, että olin seurannut esitystä niin hievahtamattoman intensiivisesti. Helppo tämä esitys ei ole, ei mitään kevyttä katsottavaa. Mutta iso kokemus Jotain toista on, täynnä inspiroivaa rohkeutta, täynnä näkökulmia, jotka on tärkeä tehdä näkyviksi. Tiivistetysti: kovaa kamaa.
Q-teatteri: Jotain toista - henkilökohtaisen halun näyttämö. Teksti ja ohjaus Milja Sarkola. Dramaturgit Heini Junkkaala ja Henriikka Himma. Lavastus Kaisa Rasila, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen, valosuunnittelu Heikki Paasonen, äänisuunnittelu ja musiikki Kasperi Laine. Rooleissa Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Iida Kuningas, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen. Ensi-ilta Q-teatterissa 19.2.2015.
