Hyppää pääsisältöön

Poikkeuksellisen pelotonta ja suoraa puhetta seksuaalisuudesta Q-teatterissa

Iida Kuningas ja Emmi Parviainen näyttelevät Q-teatterin näytelmässä Jotain toista.
Iida Kuningas on kompleksinen teatteriohjaaja, ja Emmi Parviainen hänen puolisonsa. Iida Kuningas ja Emmi Parviainen näyttelevät Q-teatterin näytelmässä Jotain toista. Kuva: Q-teatteri/ Pate Pesonius emmi parviainen

Onpa ollut teatteriviikko. Ensin Mielipuolen päiväkirja Ryhmiksessä, sitten Kuka pelkää Virginia Woolfia Espoossa – ja nyt tämä, Q-teatterin uutuus. Niin vaikuttavia, niin tyystin erilaisia esityksiä kaikki. Elämysähky!

Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö on näytelmä seksuaalisuudesta. Ja vallasta, naiseksi kasvamisesta, parisuhteesta, sekä miehen ja naisen rooleista elämässä ja teatterissa. Se on näytelmä ohjaajasta, joka yrittää tehdä näytelmää siitä, miten seksuaalisuus lävistää kaiken. Milja Sarkolan kirjoittaman ja ohjaaman esityksen päähenkilö on paitsi teatteriohjaaja, myös lesbo ja perheenäiti. Hän on teatterinjohtajan tytär ja näyttelijän sisko, kuten Sarkola itsekin. Mutta ei tämä ehkä kuitenkaan ole tunnustusnäytelmä Sarkolasta itsestään. Tai vaikka olisikin, en voi sitä tietää, eikä se ole olennaista.

En ole koskaan kuullut tällaista puhetta seksistä, seksuaalisuudesta, halusta.

Olennaista on se taitavuus, pelottomuus, tarkkuus ja havainnollisuus, jolla Sarkola aihetta käsittelee. En ole koskaan kuullut tällaista puhetta seksistä, seksuaalisuudesta, halusta. En likimainkaan. Sarkola kirjoittaa auki äärimmäisen yksityisiä, hauraita, väkivaltaisia, nolostuttavia, ruumiillisia asioita, joita ei yleensä verbalisoida. Joita ei kenties osata, tai haluta, tai ei tule mieleenkään purkaa sanoiksi.

Seksistä kun on kyse, nähdään orgasmeja, paljasta ihoa, suudelmia, sormia tunkeutumassa housuihin. Seuralaiseni mielestä kokemus oli osin vaivaannuttava. Itse en vaivaantunut, sillä kaikelle nähdylle oli syynsä.

Q-teatterin ensemble bailaa Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä Jotain toista.
Q-teatterin ensemble bailaa Milja Sarkolan ohjaamassa näytelmässä Jotain toista. Kuva: Q-teatteri/ Pate Pesonius jotain toista

Milja Sarkola kertoo käsiohjelmassa, että aihe näytelmään löytyi, kun hän ohjasi palkittua esikoisnäytelmäänsä Perheenjäsen. Osa materiaalista ei mahtunut mukaan, mutta sieltä löytyi uuden tarinan alku. Kerronnaltaan Jotain toista jatkaa Perheenjäsenen jäljillä. Molemmissa on näkökulmahenkilönä ja kertojana teatteriohjaaja, joka jäsentää elämäänsä esitykseksi. Molemmissa on rutkasti itseironiaa, käsittämätöntä avoimuutta, ja omapäisiä, teatteri-illuusion rajoja uhmaavia roolihenkilöitä – sekä notkeaa, terävää näyttelijäntyötä. Perheenjäsen oli kenties hauskempi, se antoi valtavasti energiaa. Jotain toista on katsomiskokemuksena toisenlainen: vaativampi, rajumpi. Esitys tunkee kyselemättä iholle ja ihon alle.

Naiset riitelevät raa’asti hellyydestä, ajankäytöstä, sitoutumisesta – ja totta kai seksistä.

Iida Kuningas näyttelee ohjaajaa – joka siis ohjaa tarinassa muita näyttelijöitä, jotka vuorollaan näyttelevät tätä ohjaajaa. Viimeksi näin Kuninkaan Helsingin Kaupunginteatterin museaalisessa Vanja-enossa yksitotisena Sonjana – miten erilainen hän nyt onkaan! Kuningas on roolissaan tiukka, neuroottinen, impulsiivisesti himoitseva, kiihkeästi kiistelevä, älykäs, kireä, työhullu, epävarma, itsevarma. Emmi Parviainen on ohjaajan hellyydenkipeä, omasta tilastaan taisteleva puoliso, joka ei suostu olemaan se, joksi rakastettu on hänet näyttämölle kirjoittanut. Naiset riitelevät raa’asti hellyydestä, ajankäytöstä, sitoutumisesta – ja totta kai seksistä. Riidat tuntuvat tosilta.

Hilpeä kohtaus syntyy, kun ohjaaja puolisoineen menee parisuhdeterapiaan. Sanna-Kaisa Palo on lakonisena terapeuttina törkeän hauska, katsomo ulvahtelee joka kerta, kun terapeutti avaa suunsa. Palo vetäisee tukun hienoja rooleja, joista hysteerisin on ohjaaja, joka himoitsee bileissä butch-naisen (Elena Leeve) läheisyyttä. Elena Leeve on muuten mielestäni nyt parempi kuin ikinä. Lotta Kaihua esittää hänkin vaikka ketä, muun muassa ohjaajaa teinityttönä, joka vasta hämmentyneenä tutustuu seksuaalisuuteensa.

Sanna-Kaisa Palo ja Elena Leeve Q-teatterin näytelmässä Jotain toista.
Sanna-Kaisa Palo on ohjaaja, joka himoitsee Elena Leeven näyttelemää varattua naista. Sanna-Kaisa Palo ja Elena Leeve Q-teatterin näytelmässä Jotain toista. Kuva: Q-teatteri/ Pate Pesonius elena leeve

Voisin kehua näitä hurjia naisia loputtomasti. Kehua täytyy myös ensemblen ainoaa miestä, Tommi Korpelaa. Hän on ohjaajan empaattinen taiteilija-isä, kiistakumppani-veli, satunnainen käpälöijä elokuvateatterissa, teatterikouluaikojen ihastus. Korpelan mies yrittää haastaa ohjaajaa: hän kritisoi tekeillä olevan esityksen yksipuolisen kielteistä mieskuvaa. Hän väittää, että näytelmässä on liikaa naishahmoja, ja etteivät Q-teatterin naiset edes pysty näin monenlaisia naisia näyttelemään! Piikikkään riemastuttavassa kohtauksessa Korpela lesoilee teatterinjohtajana, jolle ohjaaja tulee kauppaamaan näytelmäänsä, sitä, joka kertoo seksuaalisuudesta. Ja taas yleisö repeilee.

Elena Leeve, Tommi Korpela, Lotta Kaihua ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät Q-teatterin näytelmässä Jotain toista.
Lotta Kaihua on tässä ohjaaja nuorena. Elokuvateatterissa hän tapaa yhden näytelmän petollisista miehistä (Tommi Korpela). Reunoilla Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo. Elena Leeve, Tommi Korpela, Lotta Kaihua ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät Q-teatterin näytelmässä Jotain toista. Kuva: Q-teatteri/ Pate Pesonius elena leeve

Esitys näyttää ja kuulostaa hyvältä. Lavastaja Kaisa Rasila ja säveltäjä-äänisuunnittelija Kasperi Laine sekä valosuunnittelija Heikki Paasonen ovat tehneet tyylitajuista työtä. Pukusuunnittelija Riitta Röpelinen on etsinyt roolihahmoille täsmälleen oikeat vaatteet.

Kun poistuin teatterista, olin jotenkin psykofyysissomaattisessa solmussa. Hyvä kun pystyin kävelemään! Ehkä siksi, että olin seurannut esitystä niin hievahtamattoman intensiivisesti. Helppo tämä esitys ei ole, ei mitään kevyttä katsottavaa. Mutta iso kokemus Jotain toista on, täynnä inspiroivaa rohkeutta, täynnä näkökulmia, jotka on tärkeä tehdä näkyviksi. Tiivistetysti: kovaa kamaa.

Q-teatteri: Jotain toista - henkilökohtaisen halun näyttämö. Teksti ja ohjaus Milja Sarkola. Dramaturgit Heini Junkkaala ja Henriikka Himma. Lavastus Kaisa Rasila, pukusuunnittelu Riitta Röpelinen, valosuunnittelu Heikki Paasonen, äänisuunnittelu ja musiikki Kasperi Laine. Rooleissa Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Iida Kuningas, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen. Ensi-ilta Q-teatterissa 19.2.2015.

Helsingin Sanomien Maria Säkön arvostelu

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri