Hannamari Vallila
Yle
Olli Kangassalo
Yle
Etsimme Stradassa surkeimpia keikkakuvia ja saimme valtavan määrän toinen toistaan epäonnistuneimpia kuvia. Huonous kyllä Suomessa osataan. Kuvaajat eivät osaa tarkentaa tai pitää kameraa vakaana, artistikaan ei aina osu kuvaan. Tässä kokoelma toinen toistaan surkeampia kuvia, olkaa hyvät!
Voittajakuvassa vaikutuksen teki se, että kuvassa on pielessä lähes kaikki mahdollinen. On niin pimeä, että kuva voisi olla puurojuhlasta tai makuuhuoneessa yöllä otettu.
Voittajalle lähetetään ansaitusti opas digikuvaukseen, onnea Risto Nummela.
”Mene riittävän lähelle” on mantra, jota valokuvaajat jaksavat hokea. Mutta jos liput ovat stadionin takarivissä, niin mitäs teet. Lopputuloksena yhtä hyvän kuvan saisi esimerkiksi kuvaamalla kotona telkkaria.
Usein artisti jää mitättömän kokoiseksi pikselimössöksi kuvaan. Toisaalta artistin puuttumisen voi myös varmistaa ottamalla kuvan ennen keikan alkamista.
Aina kuvan ei tarvitse olla teknisesti epäonnistunut, välillä myös hyvännäköinen artisti voi onnistua näyttämään vaikkapa itsemurhan partaalla olevalta Nuuskamuikkuselta tai siltä kuin kitaristin pää olisi syttynyt tuleen.
Keikat järjestetään usein valokuvaamisen kannalta haastavissa olosuhteissa. Varsinkin pimeys ja kirkkaat keikkavalot ovat vaikea yhdistelmä. Onneksi nämä epämääräiset valojuovateokset lähentelevät abstraktia taidetta ja valon tanssia on mielenkiintoista seurata.
Hyvän keikan tunnistaa siitä, että se tempaa mukaansa tanssimaan. Samaan aikaan ei kuitenkaan kannata ottaa valokuvia. Varsinkin huonolaatuinen kännykkäkamera on helppo saada tärähtämään. Keikkafiiliksissä tarkentaminen voi myös tuntua liian perfektionistiselta.
Käsimerta ja yleisöä. Tunnelmaa kyllä löytyy, artisti vaan on kadonnut käsien ja selkien taakse.
Ja mitä ihmettä näissä kuvissa tapahtuu? Ilmeisesti tunnelman kiihkeys on pilannut tähtäämisen ja ufo on laskeutunut lavalle kesken keikan.
