”20 vuotta sitten pudotin vahingossa kelloni Saimaaseen, ja jouduin lainaamaan kaveriltani sukelluslaitteita saadakseni sen takaisin.”
Tästä sattumasta Ville sai kipinän sukellukseen, ja sittemmin harrastus vei mennessään. Hän on sukeltanut aktiivisesti nyt kolme vuotta, sukelluksia on takana satakunta.
”Kesälomilla turhaannun, jos ei ole mitään erityistä tekemistä. Sukellan silloin paljon. Suunnittelen lomamatkatkin nykyään useimmiten sen mukaan, että samalla pääsee veden alle. Minulle käy sukeltamiseen käytännössä mitkä vedet tahansa. Palelen harvoin, joten Suomessa saatan sukeltaa talvellakin.”
Parhaillaan Ville opiskelee myös sukelluskouluttajaksi, haaveenaan päästä jossain vaiheessa viemään ihmisiä sukeltamaan vanhan Neuvostoliiton ja IVY-maiden alueille.
”Sellaisiin paikkoihin, joihin ei kukaan ole aikaisemmin päässyt.”
Kaukasia-sarjan kuvausmatkalla Ville sukeltaa kuvaaja Ossi Käen kanssa Armeniassa Sevan-vuoristojärvessä 2000 metrin korkeudessa.
”Tuo reissu meni jo vähän extremen puolelle, sillä korkeuden vuoksi happitaso oli paljon vaikeampi pitää normaalina ja riski saada sukeltajantauti oli ihan todellinen.”
Paikallisen sukelluskoulun miehet olivat lääkäreiden valvonnassa ja itse kokeilemalla testanneet jo 80-luvulla, kuinka oikea happitasapaino löytyy.
”Emme uskaltaneet mennä kovinkaan syvälle, koska meidän olisi pitänyt olla paikan päällä pidempään, jotta olisimme tottuneet olosuhteisiin. Siihen meillä ei ollut aikaa. Hyvä että kaikki meni hyvin.”
”Itse henkilökohtaisesti en hae sukeltaessani vaarantunnetta tai extreme-kokemuksia. Vaaralliset paikat eivät sinällään minua kiinnosta, haluan vain nauttia sukelluksesta ilman sen suurempaa jännitystä. Olen elämäni aikana tarpeeksi monta kertaa saanut turpaani tai meinannut kuolla, joten adrenaliinikiintiöni on koko lailla täysi.”
