Hyppää pääsisältöön

150 Sibeliusta: ”Minusta Kalevala on ihan moderni”

Kalevala
Gallen-Kallelan kuvitusluonnos Kalevalan kannessa (SKS 1999). Kalevala Kuva: Lotta Emanuelsson 150 sibeliusta

Joulun 1890 25-vuotias Sibelius vietti yksin opiskelukaupungissaan Wienissä. Hiljattain kihlautunut säveltäjä tunsi jäytävää koti-ikävää. Sitä torjuakseen hän uppoutui kiihkeästi Kalevalaan, joka jätti hänen taiteeseensa yhtä pysyvät jäljet kuin senaikaisen musiikkimaailman pääkaupungin päätähuimaavat vaikutteet. ”Minusta Kalevala on ihan moderni”, Sibelius kirjoitti tapaninpäivänä morsiamelleen Ainolle. ”Se on minun mielestäni pelkkää musiikkia, teema ja muunnelmia.”

Yksinäiset illat Wienissä eivät kuitenkaan olleet Sibeliuksen ensikosketus kansalliseepokseen. Niin kuin meistä useimmat, hän oli lukenut sitä jo koulussa (Sibelius, vaikka oli ruotsinkielinen, kävi Hämeenlinnassa suomenkielistä valmistavaa koulua ja lyseota). Ja niin kuin meistä useimpiin, se ei kouluiässä tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta. Tarvittiin riittävästi maantieteellistä ja henkistä välimatkaa, jotta muinaissuomalainen maailma olisi todella koskettanut häntä. Tarvittiin kenties myös se nöyryytys, jonka hän eksoottisena pohjoismaalaisena joutui kokemaan uudessa ympäristössään. ”Koska te olette suomalainen, teidän musiikkinne, joka on niin kansallisleimaista, miellyttää teidän maanmiehiänne enemmän kuin minua”, oli Sibeliuksen sävellyksenopettaja Karl Goldmark sanonut.

Kalevalan siivittämänä Sibeliuksen mielessä alkoi hahmottua moniosainen, suuri orkesteriteos, joka tavoittaisi ”suomalaisen sävelen”. Vain runsas vuosi Wienin-joulunsa jälkeen Sibelius johti Kullervo-sinfoniansa kantaesityksen.

Sibeliuksen Kullervo oli kunnianhimoisin, alkuvoimaisin ja tunnistettavimmin suomalainen 1800-luvun Kalevala-aiheisista musiikkiteoksista. Aivan ensimmäinen Kalevala-sävellys ei kuitenkaan ollut, eikä edes ensimmäinen Kullervo-aiheinen sävellys. Kalevalan ensimmäinen, vuoden 1835 laitos ei juurikaan jättänyt jälkiä kotimaiseen musiikkielämään – siihen viimeksi mainittu oli yksinkertaisesti liian kehittymätön (tosin sattumoisin juuri samana vuonna Helsingin yliopiston musiikinopettajaksi palkattiin muuan nuori saksalainen, Friedrich Pacius, joka piankin pani tuulemaan pääkaupungin pikkuruisissa musiikkipiireissä).

Toisen laitoksen ilmestyttyä 14 vuotta myöhemmin kulttuuri-instituutiot olivat jo rakenteilla. Ensimmäisen suomalaisen Kalevala-sävellyksen kunnia kuuluu tiettävästi Filip von Schantzin Kullervo-alkusoitolle, joka kantaesitettiin Helsingin uuden teatteritalon vihkiäisissä marraskuussa 1860. Samassa juhlatilaisuudessa esitettiin Paciuksen säveltämä Topeliuksen laulunäytelmä Kypron prinsessa, jossa Lemminkäis-taru on siirretty muinaiskreikkalaiseen ympäristöön.

Sibeliuksen kannalta merkittävämpi vaikutus oli Robert Kajanuksen Kalevala-innostuksella. Myös Kajanus tarttui Kullervo-aiheeseen Kullervon surumarssissa vuodelta 1881. Vuonna 1885 hän sävelsi Kalevalan 50-vuotisjuhlia varten siihen asti kunnianhimoisimman suomalaisen orkesteriteoksen, sinfonisen runon Aino. Kun Berliinin filharmonikot vuonna 1890 esittivät Ainon Kajanuksen johdolla, Sibelius oli kuuntelemassa. Teoksen arkkiwagneriaaninen kromaattinen tyyli tuskin jätti sen kummempia jälkiä Sibeliukseen, mutta se osoitti hänelle, että Kalevalassa olisi aineksia suuren mittaluokan sävelteokseen.

Vuonna 1892 kantaesitetyn Kullervo-sinfonian jälkeen Sibelius joutui määrittelemään uudelleen suhteensa Kalevalan muinaissuomalaiseen myyttiseen maailmaan. Pian Kullervon jälkeen syntynyt sinfoninen runo Satu jatkaa Kullervon kansallisesti värittynyttä tyyliä, mutta Sibelius itse ei myöntänyt sen yhteyttä sen paremmin Kalevalaan kuin mihinkään muuhunkaan ohjelmalliseen taustaan: hänelle Satu merkitsi ”sieluntilaa”.

Wagner-kriisin ja kariutuneiden oopperasuunnitelmien vanavedessä syntyi sitten 1890-luvun puolessa välissä Lemminkäis-sarja, jossa Sibelius tarttuu Kalevalan naissankari-hulivilin arkkityyppiin. Sarja sisältää yhden Sibeliuksen soitetuimmista hiteistä, Tuonelan joutsenen, mutta hänelle itselleen se oli murheenkryyni, joka vaati monta uudelleenkirjoitusvaihetta peräti puolen vuosisadan aikana.

Pohjolan tyttären (1906) musiikillinen tyyli on jo selvästi vähemmän suomalaiskansallinen, ja sen suhde Kalevalaankin on löyhempi. Siitä kertoo sekin, että teoksen aiheena piti alun alkaen olla Marjatta, ja siitä piti tulla jonkinlainen oratorio Jalmari Finnen tekstiin. Suunnitelmien muuttuessa aiheeksi vaihtui Kalevalan ihana taivaantytär. Tyyliltään teos muistuttaa Straussin uhkeita orkesterirunoja.

Kalevala-aiheeseen syntyi myös kaksi kantaattia (Tulen synty ja Väinön virsi), pianosarja Kyllikki, vaskiyhtyeelle sävelletty Tiera sekä mieskuorolaulut Terve, kuu ja Venematka.

Luonnottaressa sopraanolle ja orkesterille (1913) Sibelius sukeltaa Kalevalan puhtaasti myyttiseen ainekseen, ja sävelkieleltään se tulee lähelle hänen neljättä, modernistisinta sinfoniaansa. 13 vuotta myöhemmin, hyvästijätössään orkesterille, hän vielä kerran palaa Kalevalan myyttiseen alkumetsään, Tapiolan abstraktiin mielenmaisemaan.

Tänään, 28.2., tulee kuluneeksi päivälleen 180 vuotta siitä, kun Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheen.

Tämä on 150-osaisen kirjoitussarjan neljästoista osa.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua