Ohjaaja Katja Lautamatti: "Kahlasin Mannerheim 2/5 -elokuvan käsikirjoitusta tehdessäni Kansallisarkistossa läpi Mannerheimin Ratsastajapatsaskilpailuun liittyviä lehtileikkeitä ja kirjeenvaihtoa. Viisiminuuttiseen elokuvaan mahtui aineistosta vain murto-osa."
Mannerheimin ratsastajapatsaan absurdi tarina.
Etenkin mielipidekirjoitukset ovat riemastuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa. Niiden kautta aukeaa näkymä 1950-luvun Suomeen, sen ihmisiin ja henkiseen maisemaan. Ne myös paljastavat että Mannerheimin kuvaaminen on herättänyt kuumia tunteita jo 1950-luvulla.
Ratsastajapatsaskilpailu saavutti Suomen olosuhteissa massiiviset mittakaavat. Patsaan suunnitteluun suhtauduttiin paatoksella ja vakavuudella, jota tämän päivän ihmisen on vaikea ymmärtää. Patsashanketta kutsuttiin lehdistössä ‘kansakunnan kypsyyskokeeksi’.
Suunnittelukilpailuun osallistui sekä ammattikuvanveistäjiä että rivikansalaisia, maaseudun emäntiä ja isäntiä. Monia inspiroi isänmaallinen palo ja marsalkka Mannerheimin ihailu. Taidekäsitykset törmäsivät ja käytiin ajatonta keskustelua taiteen tehtävästä. Toisaalta haluttiin välttää patsaan ‘koristeellisuus’ ja pidettiin tärkeänä että patsas on naturalistinen, mahdollisimman neutraali näköiskuva ‘Marskista’. Toisaalta haluttiin taiteellisesti korkeatasoinen monumentti.
Kilpailun puheenjohtaja Erik Lönnroth suhtautui tehtäväänsä erityisen intohimoisesti ja teki vaimon kanssa Eurooppaan automatkan, jonka aikana pysähtyi mittaamaan kaikki löytämänsä ratsastajapatsaat.
Hanketta vetänyt Ratsastajapatsasvaltuuskunta nosti patsaan esikuviksi maailman metropolien ratsastajapatsasveistokset. Kilpailun puheenjohtaja Erik Lönnroth suhtautui tehtäväänsä erityisen intohimoisesti ja teki vaimon kanssa Eurooppaan automatkan, jonka aikana pysähtyi mittaamaan kaikki löytämänsä ratsastajapatsaat.
Ammattitaiteilijat, patsaskilpailun voittanut kuvanveistäjä Aimo Tukiainen mukaan lukien, joutuivat ratkaisemaan kuinka kuvata kansallissankari ja tämän hevonen — ja silti säilyttää työskentelyssä taiteellinen vapaus. Painetta lisäsi lehtien yleisönosastosivuilla käyty keskustelu.
Nimimerkki Eversti evp. kirjoitti 19.2.1954 Uusi Suomi -lehden yleisöosastolla näin:
“Me suomalaiset sotilaat haluamme nähdä tässä monumentissa hänet ratsuineen todellisuutta vastaavana ylväine piirteineen, jaloine olemuksineen juhlavana ja hallitsevana
johtajapersoonallisuutena jollaisena hänet tunnettiin kansamme keskuudessa. Mikään vapaasti taiteiltu taruolento ei siis voi tulla kysymykseen. Taidetta tarvitaan tässä tehtävässä vain sisäisen
säteilevän elämän luomiseen tuohon pronssihahmoon.”
Mutta kukaa osaa veistää hevosen?
Mannerheim itse ei halunnut, että hänen elinaikanaan pystytettäisiin Mannerheim-patsaita. Hän jätti kuitenkin jälkeensä nk. pikkualbumin, johon oli koottu kuvia ratsastajapatsaista jotka olivat hänen mielestään onnistuneita. Mannerheim epäili, löytyisikö Suomesta kuvanveistäjää joka kykenee veistämään rotuhevosen. Hevosen näköisyydestä tulikin kuumin kysymys ja kiistanaihe patsashankkeessa. Kilpailijat saattoivat tilata paketin, johon sisältyi valokuvia Mannerheimista sekä tämän viimeisen hevosen Kathyn tarkat mitat.
Helmikuussa 1954 kilpailuun saapui 41 ehdotusta jotka asetetttiin näytille Helsingin Ritarihuoneelle. Kilpailun tuloksia pohdittiin ja mielipiteitä vaihdettiin lehtien sivuilla, linjaautoissa ja työpaikoilla. Patsasehdotusten tasoa pidettiin kaameana ja arvostelut olivat paikoin ivallisia.
“Kerrotaan patsastoimikunnan puheenjohtajan sanoneen että kilpailussa on edustettuna kaikki eläinkunnan oravaa suuremmat eläimet.”
- Keskisuomalainen 21.2.1954
“Mannerheimin luonteenomaisin piirre oli hänen ryhtinsä. Ryhdillään hän valloitti ympäristönsä. Ryhtinsä ansiosta hän kohosi siihen asemaan missä oli. Epäilemättä hänen ryhtinsä pohjautui synnynnäisiin anatomisiin ja rakenteellisiin ominaisuuksiin. Hän tunsi olevansa päätä pitempi muita. Mutta se ei ollut pelkkä anatominen, vaan myös sielullinen ominaisuus. Mannerheimissa yhtyi keholliseen ryhtiin vastaava sielullinen. Kun Mannerheim kuvataan ratsunsa selässä jauhosäkkinä tai reumatismin kangertamana kääpiönä jonka jalat tuskin ulottuvat jalustimiin huomaa, ettei tekijöillä ole ollut aavistustakaan mitä ryhdillä tarkoitetaan: jotakin sielukasta, maasta irroitettua, ylvästä.”
- Helsingin Sanomien mielipideosasto 7.5.1954
“Uskaltaisin epäillä, onko Marskin kuvaaminen ratsun selässä sittenkään paras mahdollinen ratkaisu demokraattisessa yhteiskunnassa?”
- Savon Sanomat 23.2.1954
“Ehdotan, että jätetään Marski kokonaan pois, pystytetään vain hevonen. Palsamoidaan Kortelaisen Jussin ruuna ja pystytetään se sinne Helsinkiin.”
- Aapeli, 20.2.1954 Savon Sanomat
Uusi kilpailu
Päätettiin pikapuoliin järjestää toinen kilpailu jonka säännöt olivat huomattavasti tiukemmat. Pääasiana tuli olla Mannerheim, Suomen marsalkka. Asun tuli olla korrekti. Hevosen tuli olla sellaista tyyppiä jota ‘marsalkan voidaan ajatella käyttäneen’. Patsasvaltuuskunnan epäviralliseksi motoksi oli tässä vaiheessa vakiintunut “Paras ei ole kyllin hyvä.”
Huhtikuussa 1954 julistettiin uusi kilpailu kaikissa lehdissä, kilpailuaikaa annettiin puoli vuotta. Maanviljeilijä Reino Hytti Virolahdelta osallistui kilpailuun maalattuaan ensin luonnoksen aitan
seinään.
Toiseen kilpailuun saapui 61 ehdotusta. Monet taiteilijat olivat tällä kertaa ottaneet lähtökohdakseen elävän mallin ja oikean hevonen. Tulokseen, ja etenkin ‘taiteellisen kurin’ asteeseen oltiin mielipidepalstoilla pääosin tyytyväisiä, mutta kriittistä ja kiehuvaa keskustelua käytiin edelleen ns. hippologisiin ongelmiin liittyen. Tässä keskustelussa aktivoituivat etenkin hevosmiehet.
“Mannerheimin ratsastajapatsaan 2. kilpailu sitten on päättynyt. Ja miten on päättynyt? Mielestäni aivan nolosti. Tulokset eivät ainakaan kuvien perusteella vastaa niitä odotuksia, joita kilpailuilta
odotettiin. Mikä ihme kuvanveistäjiämme vaivaa? Eivätkö he osaa veistää hevosta? Näyttää siltä. Ne ovat pitkäkorvaisia, romuluisia, silppumahaisia työjuhtia eivätkä Marsalkan ratsuja. Ensipalkinnon saaneen luonnoksen hevonen muistuttaa hyvin syönyttä työruunaa, joka on joutunut ottamaan isännän selkäänsä - mistä syystä lieneekään. Jalat ovat ilmeettömät pötkylät, kaula lyhyt ja päästä ei loista minkään älyn valo. Kyllä asia on niin että kuvanveistäjiämme vaivaa kamala taidon ja mielikuvituksen puute. Tästä ovat todistuksena mm. aina ja tuskallisen samankaltaisina toistuvat sankaripatsaat. Ei sille asialle mitään voi, eikä asia siitä parannu vaikka pistettäisiin käyntiin vielä kolmaskin kilpailu.”
- Keskipohjanmaa 23.10.1954
“Positiivisena seikkana kuitenkin totesi, että alkukilpailuun verrattuna, jolle oli tyypillistä taiteellinen vapaus, jatkokilpailu puolestaan osoitti taiteellista kuria… Kysymyksessä on seremoniallinen paraativeistos. Jos siihen taiteilija onnistuu lisäksi saamaan luovan hengen kipinän, niin sitä parempi. mutta muotoa ei missään tapauksessa saa häiritä.”
- Etelä-Saimaa 21.10.1954
“Detaljiluonnos esittää Mannerheimin kasvonpiirteet juuri sillä tavoin rauhallisina ja lempeän ystävällisinä kuin olimme tottuneet ne näkemään sekä luonnossa että lukuisissa kuvissa.”
- Suomen Sosiaalidemokraatti 26.10.1954
Oltiin myös sitä mieltä, että kilpailu oli nyrjäyttänyt suomalaisen kuvanveiston kehityksen.
“Tämän kilpailun yhteydessä esitetyissä lausunnoissa ja lukemattomissa ylesön osaston kirjoituksissa joiden kaikkien ilmeisenä tarkoituksena on ollut edistää asiaa, on valitettavasti yleensä kajottu vain erilaisiin detaljeihin, mutta unohdettu itse pääasia. Vain puhtaana veistoksena, taideteoksena, se voi elää ja vaikuttaa. Vain plastiikka voi siihen saada suuruutta. Hyvää patsasta ei synny metrimitalla henkeä rakentaen, mittaamalla hevosen jalkoja tai muita yksityiskohtia niin, näin tai noin ja pyrkimällä valokuvantarkkaan käsityöläisjäljentelyyn. Patsas syntyy vain hengen voimalla.”
- Uusi Suomi 27.10.1954
“Se suuri huomio minkä marsalkan ratsastajapatsasasia on kaikissa vaiheissa saanut osakseen kaiken kansan taholta osoittaa vain, miten kaikki tuntevat asian omakseen. Sehän on hyvä. Mutta sen sijaan näyttää siltä, että käsitykset siitä mihin tällä patsaalla pyritään ja mikä on pääasia, ovat kovin sekavat ja jopa harhaan menneet. Kun seuraa keskustelua, niin ei voi päästä siitä vaikutelmasta kuin että hevonen olisi kaikki kaikessa. Jokainen kinnerjänne tutkitaan ja vaaditaan aivan anatoomisen tarkkaa kipsijäljennöstä elävästä hevosesta. Tämähän on hassutusta. Tällainen kuuluu oriyhdistyksille ja raviseuroille.”
- Uusi suomi 28.10.1954
“Katseltaessa kilpailun tuloksia taiteelliselta kannalta täytyy ottaa huomioon että tehtävän luonne on suuresti rajoittanut taiteilijain mahdollisuuksia. Sen edellyttämä realistinen muotokuvamaisuus on sitä paitsi vieras taiteen nykyisille pyrkimyksille, joten kilpailu ilmeisesti tulee vaikuttamaan hidastavasti kuvanveistomme kehitykseen.”
Wäinö Aaltonen kommentoi julkisesti syitään jättäytyä pois kilpailun toiselta kierrokselta:
“En ottanut osaa enkä missään tapauksessa olisi voinut noudattaa ohjelmaa jossa oli määrätty kaikki etukäteen. Ja minä kun en myy rahasta taidettani, vain taideteokseni rahasta. Naturalismilla ei luoda monumenttia.”
- Uusi Suomi 14.11.1954
Riitaantunut ratsastajapatsasvaltuuskunta harkitsi kolmannen kilpailun järjestämistä. Ajatuksesta luovuttiin ja kuvanveistäjä Tukiainen sai työn. Sen toteuttaminen oli oma, raskas lukunsa, sikäli kun valtuuskunta valvoi Tukiaisen jokaista liikettä. Oikaistakseen paljonpuhutut hippologiset virheet patsasvaliokunnan puheenjohtaja esimerkiksi kuvautti kuvanveistäjälle filmin, jossa Mannerheimiksi pukeutunut eversti ratsastaa hevosella. Valiokunta myös kutsui Italiasta asiantuntija Francesco Messinan arvioimaan Tukiaisen työtä.
Katkera loppunäytös
Kilpailutuloksen ratkettua jotkut osallistujista purkivat pettymystään ja katkeruuttaan kirjeissään patsasvaliokunnalle. He kokivat uhranneensa suhteettoman paljon aikaa ja rahaa kahteen kilpailuun. Ehdotettiin maksettavaksi ns. kipsirahaa, jolla korvattaisiin taiteilijoille koituneet menetykset. Myös ylijääneidein patsasehdotusten lunastamista ehdotettiin.
“Kuvanveistäjä uhraa luonnokseen ehkä 500-1000 työtuntia. Tätä ennnen hän on keskittynyt tehtävään jo ehkäpä vuosia. Pelkät luonnosta koskevat kulut nousevat rahallisesti 50.000-100.000 markkaan tähän lisättynä kaikki henkiset, hermoja repivät rasitukset, unettomat yötkin ehkä, taloudellinen ahdinko, perhe ja jossain tapauksessa piristävä nälkäkin. Koko Suomen kansa seisoo lunastusten puolesta. Suuren marsalkkamme hengessä tällaiset asiat olisi syytä koettaa hoitaa. Ajatelkaa miten hän olisi koettanut suhtautua tällaisessa asiassa. Suuri sydän on myös lämmin. Ei pitäisi ajatella ylimielisesti että mitäpä taiteilijaparoista, juokoot huuberia. Moni niistä kuvanveistäjistä, jotka ottivat osaa kilpailuun olisi kipeästi tarvinnut korvauksen edes materiaalista.”
- Nimim. inhimillisyyden puolesta. Helsingin Sanomat 31.10.1954
Joillekin kuvanveistäjille ratsastajapatsas oli ollut kunniatehtävä joka kosketti syvästi ja henkilökohtaisesti. Heitä hylkääminen satutti eniten. Nuori kuvanveistäjä Heikki Konttinen särki
kipsinsä, mutta kului kauan ennen kuin hän pääsi eroon Suomen marsalkasta. Vielä useita vuosia myöhemmin hän joutohetkinään muovaili ratsastavaa Mannerheimia suoraan kipsiin.
Kahden kilpailun jälkeen ratsastajapatsasvaliokunnalla oli käsissään satakunta kipsistä Mannerheim-patsaan luonnosta. Niiden sijoittaminen muodosti murheenkryynin. Ehdotettiin että ylijääneitä patsaita pystytettäisiin Suomen maakuntiin ja taajamiin.
Idealle naljailtiin lehdistössä:
“Patsastoimikunnan puheenjohtaja, joka ilmoituksensa mukaan on viiden viikon ajan katsellut autostaan erilaisia ratsastajapatsaita pitkin Eurooppaa, onkin keksinyt mielestään nerokkaan ajatuksen. Mannerheimin patsaita onkin pystytettävä vähän kaikkialle, ainakin useimpiin kaupunkeihin, ehkäpä myös maalaiskyliin ja asutustaajamiin.”
- Vapaa sana 16.12.1954
“On todella köyhyyden osoitus, jos samoja patsaita heikommilta tekijöiltä tulee eri kaupunkeihin. Ratsastajapatsaat edustavat meillä jo mennyttä aikaa. Kun nyt helsinki saa oman, pätevien tekijöiden laatiman ratsastajapatsaan, ei ole todellakaan syytä samojen, mutta heikompien patsaiden toistamiseen maaseutukaupungeissamme. Kyllä ulkomaalaiset käydessään maassamme niitä katsomassa hymähtäisivät tällaisille naiiveille yrityksille.”
- Karjala 29.1.1955
Osa kilpailijoista haki luonnoksensa pois. Loput kipattiin keväisenä aamuyönä Helsingin Pohjoisrannassa mereen. Tukiaisen patsaan muotti sen sijaan on tallella tarkkaan varjellussa paikassa mahdollisen ‘katastrofin’ varalta.
Maanviljelijä Reino Hytin patsasehdotus puolestaan on hyvässä tallessa Virolahden Bunkkerimuseon kahvilassa.
Ohjaaja Katja Lautamatti
Lähteet:
-Riitta Konttinen: Suomen marsalkan ratsastajapatsas (1989)
-Ratsastajapatsasvaltuuskunnan arkisto, Kansallisarkisto
