Mannerheimit-sarjan valmistuttua päällimmäinen kokemukseni on ihmetys siitä, millaista aineistoa kansallissankarista löytyy. Se on laajaa ja kirjavaa. Jouduin jättämään monta hyvää tarinaa viiden dokumenttielokuvan kokonaisuudesta pois, ja Suomesta löytyisi aineksia vielä vaikka kuinka moneen Mannerheim-lyhytelokuvaan.
Arkistoja kolutessa ymmärsin myös, että kansallissankareiden kuten Sibeliuksen ja Mannerheimin kuvien käyttöä kontrolloidaan vaivihkaa. Ei haluta, että kuvia käyttää kuka tahansa ja miten tahansa. Toisaalta Valokuvataiteen museossa tutkija Jukka Kukkonen huokaisi, että arkistoista löytyisi tuoreita näkökulmia Mannerheimiin, kun vaan joku tulisi ja haluaisi löytää ne.
Nyt valmistuneessa viiden lyhärin sarjassa olisin voinut tarttua Valokuvataiteen museon aarteisiin ja käsitellä esimerkiksi sotien aikana Suomessa ilmennyttä nationalismia, jota myös Mannerheim ilmensi pyhän sodan -retoriikassaan. Samaa sanastoa käyttävät tämän päivän terroristijärjestöt. Tai sitä, kuinka vuoden 1918 trauma heijastuu siihen, millaisia kuvia Suomen historiasta kaivetaan esiin, ja toisaalta millaisten kuvien annetaan unohtua.
Traumalla voi selittää myös sitä, kuinka vaikeaa Mannerheimin esittäminen Suomessa edelleen on.
Mannerheimin päiväkirjoista löysin matkailijan, joka yrittää ylläpitää aatelisen arvokkuutta, mutta jolle sattuu ja tapahtuu.
Erityisesti ihastuin tarinaan siitä kun Mannerheim johti vuonna 1905 Japanissa hunguusi-sotureita. Kaukaa katsottuna soturit olivat Mannerheimin kuvauksen mukaan lupaavasti näyttäneet ‘hauskan näköisiltä, reippailta ja nuorilta miehiltä’ jotka jaloittelivat ‘kuivia, tulisia, pirteitä mongolialaisia tasa-astujiaan’. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli joukko kovaäänisesti kinastelevia maantierosvoja, jotka rakastivat koristeellisia asuja ja isoja päähineitä. Synkkä Mannerheim kuvaa sotilasta jolla on päässä ‘suuri panamahattu, jossa on pitkät ja kirjavat nauhat ja lierien koristeina samettikukkia sekä suunnaton sininen päivänvarjo satulaan kiinnitettynä’.
Jään särki viimeistään kuva, jossa Mannerheim ratsastaa alasti hevosella. Meidän naku Lawrence of Arabia.
Meno vaan parani Aasian retken päiväkirjoissa, joissa Mannerheim tapaa Dalai Laman ja antaa tälle lahjaksi revolverin. Jään särki viimeistään kuva, jossa Mannerheim ratsastaa alasti hevosella. Meidän naku Lawrence of Arabia. (Kuva otettu Valittujen palojen Mannerheim: tuttu ja tuntematon -kirjasta (1997)).
Mannerheim-myytin rakentuminen sisällissodan jälkeen on oma kiinnostava lukunsa. Jukka Kukkonen tietää kertoa että Mannerheimin kuvallinen kultti perustui valokuviin. Lähtökohtana voidaan pitää Tor Branderin vuonna 1918 ottamaa kuvaa, jossa joukko ihmisiä seuraa Tampereen valloitusta Vehmaisten kallioilla. Alkuperäinen kuva oli pieni ja suttuinen pokkariotos, josta tuskin edes tunnistaa Mannerheimia.
Muistikuvien perusteella ryhdyttiin kuitenkin rakentamaan sankarikuvaa. Työhön osallistuivat muutaman vuoden välein mm. valokuvaajat Eric Sundström ja Harald Rosenberg. Kuvataiteilija Eero Järnefelt siirsi asetelman valkoisten päällikön muotokuvamaalaukseen vuonna 1933. Evert Porila teki kuvasta patsaan joka pystytettiin Vehmaisten kalliolle 1956.
Potrettien sarja osoittaa miten valokuvaajat ja taiteilijat omilla valinnoillaan rakensivat kuvan yksinäisestä sankarista kitukasvuisten puiden keskellä, ja kuinka kuvien voimalla Mannerheim korotettiin myyttiseksi Suomen kansan pelastajaksi. Sankari itse osallistui kuvasarjan rakentamiseen poseeraamalla muutamien vuosien välein talviturkissaan milloin studiossa, milloin kesäisessä puistossa.
Kukkonen ei tiedä kommentoiko Mannerheim tätä kuvasarjaa tai sen tekoa. Mutta väitetään, että hän ei näissä kuvissa koskaan nauranut. Kukkonen näyttää kuvan, jossa Mannerheim on poseeratessaan revetä hörähtänyt nauruun. “Emme voi tietää mille hän nauroi: myytille jonka luomiseen osallistui, valokuvaustapahtumalle vai itselleen tämän kaiken keskellä.”
Mannerheim-elokuvien ohjaaja Katja Lautamatti
Katso elokuvat:
Mannerheim 1/5
Mannerheim 2/5
Mannerheim 3/5
Mannerheim 4/5
Mannerheim 5/5
