Tuula Viitaniemi
Yle
Olin Kansallisteatterissa Slava! Kunnian ensi-illassa viime viikolla. ”Oligarkkien oopperaa” katsoessani nauroin niin, että lihakset kramppasivat. Huutonaurua! Ensi-illan jälkeisten päivien tapahtumat Venäjällä ovat vetäneet vakavaksi.
Slavassa on kohtaus, jossa Iivana Julma (Markku Maalismaa) ylistää rakennuttamaansa Pyhän Vasilin katedraalia. Tarinan mukaan se oli hänestä niin kaunis, että hän sokaisi sen suunnitelleen arkkitehdin, ettei tämä enää koskaan piirtäisi mitään yhtä vaikuttavaa. Näyttämöllä sokeat arkkitehdit harhailevat pimeydessä. Kaksi päivää ensi-illan jälkeen katedraali nousi uutiskuviin, kun Boris Nemtsov ammuttiin sen edustalla. Sen jälkeen on uutisoitu moskovalaisten surumarssista, sammutetuista valvontakameroista, silminnäkijän tappouhkauksista. Tänään, kun vihdoin ehdin kirjoittamaan tätä tekstiä, uutisissa kerrotaan että murhatutkinta ei ole juuri edennyt. En voi lukea uutisia muistamatta Slavaa. Näytelmä ikään kuin imaisee todellisuuden sisäänsä. Tai todellisuus näytelmän.
”Venäläinen yhteiskunta on tilassa, jossa massiivisella propagandalla ylevöitetty kansallismielisyys on ajanut liberalismin ja haaveet demokratisoitumisesta marginaaliin”, kirjoittaa toimittaja Sampo Vaarakallio Yle.fi:ssä. Slava! Kunnia. kertoo juuri tästä: kansallismielisyydestä, massiivisesta propagandasta, ja demokratian puutteesta. Paljon muustakin se kertoo.
Slava! on rohkeasti kirjoitettu ja tulkittu, hurja teos. Pirkko Saisio on dramatisoinut kohtauksiksi ja lauluiksi totta ja tarua Venäjän nykypäivästä ja historiasta. Kirjailijan mielikuvitus on heitellyt asioita yhteen vapautuneesti, riemukkaasti liioitellen. Esimerkiksi näin: Venäjällä kavennetaan homojen oikeuksia. Joten näyttämöllä Bolshoin miestanssijat – osallistuttuaan yhteen hirmuhallitsijan mediatempuista – passitetaan vankilaan. Vapauduttuaan he saavat tanssia vain maihinnousukengät jalassa.
Laura Jäntin näyttävä ja dramaattinen ohjaus ottaa Saision tekstistä kaiken irti. Sävyissä ei säästellä: on ahneita oligarkkeja turkislakeissaan, on botoxia, röyhkeää politikointia, mediatemppuja, suurmieshistoriaa, vankileirejä, vakoilijoita, vartioituja datsoja. Ja campia! Taivaasta laskeutuva Jeesus onkin kiertueellaan eksynyt Conchita Wurst (taivaallinen Janne Marja-aho), joka nappaa Juri Gagarinin (Leo Honkonen) mukaansa korkeuksiin! Siperian juna jyskyttää, lauttaa vedetään kuivalla tundralla. Ja miten Jussi Tuurnan musiikki soikaan. En muista ennen kuulleeni Kansallisteatterissa tällaista laulua ja soittoa.
Tarinaa kuljettaa veljespari, Pobeda ja Obeda, älykäs veli ja tyhmä veli, joita Juha Muje ja Puntti Valtonen hurmaavasti esittävät. Mujeen Popeda on ovela pyrkyri, joka vaihtaa uuvuttavat konduktöörinhommat vaaralliseen & vauraaseen elämään vallanpitäjien renkinä. Valtosen Obeda on joutunut työleirille osallistuttuaan mielenosoitukseen. Nyt hänellekin aukeaa uusi elämä – kovasti presidentti Putinia muistuttavan ”Volodjan” kadonneena veljenä. Valtosen ja Volodjaa raivokkaan energisesti näyttelevän Timo Tuomisen yhteistanssi on käsittämättömän hauska. Ihmemiehiä.
Ilkkuva satiiri vaihtuu suruun, nauru hiljenee, kun sotilaiden äidit marssivat esiin. Äidit laulavat raastavasti, he etsivät kadonneita poikiaan. Tiina Weckström laulaa eturivissä, ja tuska hänen kasvoillaan tuntuu katsomossa asti. Weckström on muutenkin ilmiömäisessä vireessä. Pulssi nousee, kun Weckströmin palmikkopäinen ”Julija Tee” saa Volodjalta punaiset saapaat, eikä voi lakata tanssimasta. Katariina Kaitue loistaa monissa rooleissaan: hän on Katariina Suuri, joka hekumoi rakastajillaan, hän on kaikkien katseet puoleensa vetävä maatuska. Esiin täytyy nostaa myös Marja Salon hillitön Kim Jong-Un. Yksi esityksen herättämistä tunteista onkin kiitollisuus: miten hienoa on elää maassa, jossa diktaattoreita saa pilkata, jossa tällaista teatteria saa tehdä.
Esityksen lopussa venäläiset sotilaat lähtevät aseet tanassa kohti uusia valloituksia. Mutta kohtaus keskeytyy. Syntyy vaihtoehtoinen loppu, laulu rakkaudesta: ”Vaikka puhuisit enkelten kieltä, maailmassa ei ole mieltä ilman rakkauden voimaa”, laulavat näyttelijät Conchita Wurstin johdolla. Kumpi voittaa, sota vai rakkaus?
Kansallisteatteri: Slava! Kunnia. Kirjoittanut Pirkko Saisio. Ohjaus Laura Jäntti, musiikki Jussi Tuurna, lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simonen, koreografia Jouni Prittinen, valosuunnittelu Morten Reinan, äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti, naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen.
Rooleissa Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Juhani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Marja Salo, Aku Sipola, Timo Tuominen, Puntti Valtonen ja Tiina Weckström.
