Hyppää pääsisältöön

Kansallisteatterin Slava! nauraa rohkeasti ja suree syvästi

Janne Marja-aho, Markku Maalismaa ja Katariina Kaitue Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia.
Kati Lukka on suunnitellut Slavan! komean ja tehokkaan lavastuksen. Janne Marja-aho, Markku Maalismaa ja Katariina Kaitue Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer slava!

Olin Kansallisteatterissa Slava! Kunnian ensi-illassa viime viikolla. ”Oligarkkien oopperaa” katsoessani nauroin niin, että lihakset kramppasivat. Huutonaurua! Ensi-illan jälkeisten päivien tapahtumat Venäjällä ovat vetäneet vakavaksi.

Slavassa on kohtaus, jossa Iivana Julma (Markku Maalismaa) ylistää rakennuttamaansa Pyhän Vasilin katedraalia. Tarinan mukaan se oli hänestä niin kaunis, että hän sokaisi sen suunnitelleen arkkitehdin, ettei tämä enää koskaan piirtäisi mitään yhtä vaikuttavaa. Näyttämöllä sokeat arkkitehdit harhailevat pimeydessä. Kaksi päivää ensi-illan jälkeen katedraali nousi uutiskuviin, kun Boris Nemtsov ammuttiin sen edustalla. Sen jälkeen on uutisoitu moskovalaisten surumarssista, sammutetuista valvontakameroista, silminnäkijän tappouhkauksista. Tänään, kun vihdoin ehdin kirjoittamaan tätä tekstiä, uutisissa kerrotaan että murhatutkinta ei ole juuri edennyt. En voi lukea uutisia muistamatta Slavaa. Näytelmä ikään kuin imaisee todellisuuden sisäänsä. Tai todellisuus näytelmän.

”Venäläinen yhteiskunta on tilassa, jossa massiivisella propagandalla ylevöitetty kansallismielisyys on ajanut liberalismin ja haaveet demokratisoitumisesta marginaaliin”, kirjoittaa toimittaja Sampo Vaarakallio Yle.fi:ssä. Slava! Kunnia. kertoo juuri tästä: kansallismielisyydestä, massiivisesta propagandasta, ja demokratian puutteesta. Paljon muustakin se kertoo.

Marja Salo on Kim Jong-Un Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia.
Marja Salon Kim Jong-Un kaveeraa hirmuhallitsija Volodjan kanssa. Marja Salo on Kim Jong-Un Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer slava!

Slava! on rohkeasti kirjoitettu ja tulkittu, hurja teos. Pirkko Saisio on dramatisoinut kohtauksiksi ja lauluiksi totta ja tarua Venäjän nykypäivästä ja historiasta. Kirjailijan mielikuvitus on heitellyt asioita yhteen vapautuneesti, riemukkaasti liioitellen. Esimerkiksi näin: Venäjällä kavennetaan homojen oikeuksia. Joten näyttämöllä Bolshoin miestanssijat – osallistuttuaan yhteen hirmuhallitsijan mediatempuista – passitetaan vankilaan. Vapauduttuaan he saavat tanssia vain maihinnousukengät jalassa.

Laura Jäntin näyttävä ja dramaattinen ohjaus ottaa Saision tekstistä kaiken irti. Sävyissä ei säästellä: on ahneita oligarkkeja turkislakeissaan, on botoxia, röyhkeää politikointia, mediatemppuja, suurmieshistoriaa, vankileirejä, vakoilijoita, vartioituja datsoja. Ja campia! Taivaasta laskeutuva Jeesus onkin kiertueellaan eksynyt Conchita Wurst (taivaallinen Janne Marja-aho), joka nappaa Juri Gagarinin (Leo Honkonen) mukaansa korkeuksiin! Siperian juna jyskyttää, lauttaa vedetään kuivalla tundralla. Ja miten Jussi Tuurnan musiikki soikaan. En muista ennen kuulleeni Kansallisteatterissa tällaista laulua ja soittoa.

Puntti Valtonen ja Juha Muje Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia.
Obeda ja Pobeda, Puntti Valtonen ja Juha Muje, ryhtyvät oligarkkien apupojiksi. Puntti Valtonen ja Juha Muje Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer juha muje

Tarinaa kuljettaa veljespari, Pobeda ja Obeda, älykäs veli ja tyhmä veli, joita Juha Muje ja Puntti Valtonen hurmaavasti esittävät. Mujeen Popeda on ovela pyrkyri, joka vaihtaa uuvuttavat konduktöörinhommat vaaralliseen & vauraaseen elämään vallanpitäjien renkinä. Valtosen Obeda on joutunut työleirille osallistuttuaan mielenosoitukseen. Nyt hänellekin aukeaa uusi elämä – kovasti presidentti Putinia muistuttavan ”Volodjan” kadonneena veljenä. Valtosen ja Volodjaa raivokkaan energisesti näyttelevän Timo Tuomisen yhteistanssi on käsittämättömän hauska. Ihmemiehiä.

Tiina Weckström näyttelee Julija Teetä Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia.
Tiina Wecström tanssii ja laulaa huikeasti Julija Teen roolissa. Tiina Weckström näyttelee Julija Teetä Kansallisteatterin näytelmässä Slava! Kunnia. Kuva: Kansallisteatteri/ Stefan Bremer tiina weckström

Ilkkuva satiiri vaihtuu suruun, nauru hiljenee, kun sotilaiden äidit marssivat esiin. Äidit laulavat raastavasti, he etsivät kadonneita poikiaan. Tiina Weckström laulaa eturivissä, ja tuska hänen kasvoillaan tuntuu katsomossa asti. Weckström on muutenkin ilmiömäisessä vireessä. Pulssi nousee, kun Weckströmin palmikkopäinen ”Julija Tee” saa Volodjalta punaiset saapaat, eikä voi lakata tanssimasta. Katariina Kaitue loistaa monissa rooleissaan: hän on Katariina Suuri, joka hekumoi rakastajillaan, hän on kaikkien katseet puoleensa vetävä maatuska. Esiin täytyy nostaa myös Marja Salon hillitön Kim Jong-Un. Yksi esityksen herättämistä tunteista onkin kiitollisuus: miten hienoa on elää maassa, jossa diktaattoreita saa pilkata, jossa tällaista teatteria saa tehdä.

Esityksen lopussa venäläiset sotilaat lähtevät aseet tanassa kohti uusia valloituksia. Mutta kohtaus keskeytyy. Syntyy vaihtoehtoinen loppu, laulu rakkaudesta: ”Vaikka puhuisit enkelten kieltä, maailmassa ei ole mieltä ilman rakkauden voimaa”, laulavat näyttelijät Conchita Wurstin johdolla. Kumpi voittaa, sota vai rakkaus?

Kansallisteatteri: Slava! Kunnia. Kirjoittanut Pirkko Saisio. Ohjaus Laura Jäntti, musiikki Jussi Tuurna, lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simonen, koreografia Jouni Prittinen, valosuunnittelu Morten Reinan, äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti, naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen.
Rooleissa Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Juhani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Marja Salo, Aku Sipola, Timo Tuominen, Puntti Valtonen ja Tiina Weckström.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri