Hyppää pääsisältöön

Vallankumous tyttötyylillä nyt!

Yle Teema esittää dokumenttielokuvan Punk-laulaja Kathleen Hanna. Dokumentti kertoo paitsi Bikini Kill-, Le Tigre- ja The Julie Ruin -yhtyeistä tunnetun Hannan oman tarinan myös tarinan riot grrrl -liikkeestä. Mutta mitä oli riot grrrl, ja miksi se on yksi 1990-luvun tärkeimmistä musiikillisista liikkeistä?

Kuten niin monet suuret asiat myös riot grrrl -liike alkoi hyvin pienimuotoisesti. Liike syntyi 1990-luvun alussa suunnilleen samanaikaisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa, Olympiassa Washingtonin osavaltiossa ja maan pääkaupungissa Washington D.C.:ssä.

Sen juuret olivat 1980-luvulla monissa Amerikan kaupungeissa syntyneissä punkskeneissä, joista versosi rikas ja omaehtoinen vaihtoehtokulttuuri. Tuon kulttuurin peruspilari oli riippumattomuus valtavirtakulttuurista. Vaihtoehtoyhtyeet julkaisivat levynsä joko itse tai pienlevy-yhtiöillä ja kiersivät pakettiautoissa ympäri Yhdysvaltoja soittamassa pikkuklubeilla. Tietoa yhtyeistä ja tapahtumista levittivät valokopiokoneen avulla tehdyt fanzine-pienlehdet.

Monet 1980- ja 1990-lukujen taitteen vaihtoehto- ja punkskeneissä toimivat naiset kuitenkin kokivat olevansa väheksyttyjä, syrjittyjä ja jopa alistettuja. Heidän mielestään punkin tasa-arvoistava unelma, jossa kuka tahansa voisi perustaa bändin ja luoda omaa taidettaan, ei ollut täysin toteutunut.

Vaikka 1970-luvun lopun punkräjähdys oli tuonut esiin ennennäkemättömän määrän naisartisteja, rock oli yhä miesten leikkikenttä, jossa nainen oli erikoisuus. Sellaiset yhtyeet, kuten The Slits ja The Raincoats tai artistit, kuten X-Ray Spex -yhtyeen Poly Styrene ja Sonic Youthin Kim Gordon, olivat antaneet naisille ja tytöille tärkeitä esikuvia, mutta yhä 1980- ja 1990-luvun taitteessa sekä eriarvoisuus että suoranainen sovinismi kukoistivat vaihtoehtomusiikin piirissä, puhumattakaan valtavirran rockista.

Olympiassa ja Washingtonissa nämä vaihtoehtoskenen sekä laajemmin yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen tyytymättömät naiset alkoivat kokoontua, julkaista omia pienlehtiään ja perustaa bändejä. He päättivät luoda itse musiikkia ja kulttuuriympäristön, jossa he voisivat toimia haluamallaan tavalla.

Olympiassa Kathleen Hanna, Tobi Vail ja Kathi Wilcox alkoivat tehdä Bikini Kill -fanzinea ja perustivat samannimisen yhtyeen yhdessä kitaristi Billy Karrenin kanssa. Samaan aikaan Oregonin yliopistossa opiskelleet Allison Wolfe ja Molly Neuman alkoivat julkaista Girl Germs -pienlehteä. Pian he myös perustivat oman punkyhtyeensä Bratmobilen.

Keväällä 1991 Mount Pleasantin naapurustossa Washingtonissa alueen etnisesti kirjavan väestön ja poliisin kauan kiehuneet ristiriidat räjähtivät mellakaksi. Tapahtumasta sähköistyneenä Bratmobilessa tuolloin soittanut Jen Smith kirjoitti Allison Wolfelle kirjeen, jossa hän julisti: “Meidän pitää aloittaa tyttömellakka.” Pian Neuman perusti fanzinen nimeltä Riot Grrrl. Wolfe, Hanna, Vail ja Smith kaikki kirjoittivat lehteen.

Bikini Kill -fanzinen toisesta numerosta löytyi riot grrrl -manifesti. Julistuksessa korostettiin naisten ja tyttöjen yhteistyön voimaa, jonka avulla he voisivat luoda omaa taidettaan ja oman verkostonsa, joka tukisi tämän taiteen tekemistä. Lopputuloksena olisi sekä taiteellinen että yhteiskunnallinen vallankumous.

“Uskon koko sielullani, mielelläni ja ruumiillani, että tytöt muodostavat vallankumouksellisen sieluvoiman, joka voi ja tulee muuttamaan maailmaa”, kuului manifestin viimeinen kohta.

Elokuussa 1991 Olympian musiikkiympyröissä keskeinen pienlevy-yhtiö K Records järjesti kaupungissa International Pop Underground Convention -festivaalin. Tapahtuman ensimmäinen ilta sai otsikon Love Rock Revolution Girl Style Now, ja se oli omistettu naisyhtyeille. Illan esiintyjälistalta löytyivät muun muassa Bratmobile, Bikini Killin jäseniä sooloprojekteineen, sekä kolmas riot grrrl -skenen tärkeä yhtye Heavens to Betsy. Tapahtumassa monet riot grrrlistä innostuneet muusikot ja kirjoittajat eri puolilta Yhdysvaltoja viimein tapasivat toisensa kasvokkain. Hannan ja kumppaneiden toivoma vapaaseen luomiseen kannustava verkosto näytti olevan todellisuutta.

Riot grrrl -yhtyeiden musiikki heijasteli liikkeen ideologista sisältöä. Se oli yksinkertaista, vihaista ja usein pelkistetysti soitettua. Soittotaidon väheksymisellä oli selkeä tarkoitus. Se korosti punkin alkuperäistä lupausta siitä, että kuka tahansa saattoi osallistua. Musiikin tekemiseen ei tarvittu taitoa tai kokemusta, vaan intoa ja näkemystä.

Ennen kaikkea riot grrrl -musiikki oli kuitenkin poliittista. Sanoituksissaan nämä yhtyeet käsittelivät kaunistelematta sellaisia teemoja, kuten raiskauksia, perheväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Positiivisina voimina riot grrrlit näkivät naisten keskinäisen tuen, ystävyyden ja yhteisöllisyyden.

Riot grrrl -bändien suorasukainen feminismi erotti ne muista aikansa naisyhtyeistä, jotka nousivat esiin 1990-luvun alussa grungen ja vaihtoehtorockin suosion myötä. Sellaiset yhtyeet kuten L7, Seven Year Bitch ja Babes in Toyland seurasivat monelta osin rinnakkaisia reittejä riot grrrlien kanssa, mutta eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti osa liikettä. Riot grrrl -liikkeen lähempi sukulainen oli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oma punkliike queercore.

Keikoilla riot grrrl -yhtyeet vaativat, että naiskatsojille annettiin tilaa. Moshpitissä riehuvien poikien sijaan yhtyeet ohjasivat keikoillaan tytöt eturiviin, jossa he myös saisivat olla ilman pelkoa väkivallasta tai seksuaalisesta häirinnästä. Usein esimerkiksi Bikini Killin keikat muuttuivat välienselvittelyksi yhtyeen ja ymmärtämättömän miesyleisön välillä. Toisinaan naisfanit joutuivat joukolla suojelemaan keikkapaikalta poistuvan yhtyeen pakettiautoa vihaisilta mieskatsojilta.

Liike laajeni nopeasti halki Yhdysvaltojen ja levittäytyi myös muualle maailmaan. Erityisen huiman saavutuksesta tekee se, ettei tuolloin vielä ollut internetiä kommunikaatiota helpottamassa. Varsinkin Englannissa syntyi voimakas riot grrrl -liike, jonka keskeisin edustaja Huggy Bear on yksi tyylilajin olennaisista kokoonpanoista.

Vähitellen myös valtavirtamedia alkoi kiinnostua riot grrrleistä. Tuosta kiinnostuksesta kuitenkin oli lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Liike kyllä tavoitti ennennäkemättömän määrän ihmisiä, mutta lopulta riot grrrlit kokivat, että valtavirtamedia vääristi heidän sanomansa. Vuonna 1992 he julistivatkin Kathleen Hannan johdolla mediahiljaisuuden.

Tästä huolimatta valtavirtamedia jatkoi liikkeestä kirjoittamista, useimmiten vähemmän mairittelevassa valossa. Juttujen painopiste oli riot grrrlien ulkonäössä ja kuvitellussa miesvihassa. Valtavirtamediassa piirtyi kuva hemmotelluista valkoisista ja keskiluokkaisista tytöistä leikkimässä kapinaa.

1993 oli riot grrrlin huippuvuosi, jolloin julkaistiin monia genren tärkeimmistä levytyksistä. Bikini Kill julkaisi debyyttipitkäsoittonsa Pussy Whipped, Bratmobile samoin ensilevynsä Pottymouthin. Huggy Bearilta puolestaan ilmestyi ep-kokoelma Taking Rough With the Smooch.

Pian kuitenkin liikkeen johtoyhtyeiden rivit alkoivat rakoilla. Vuonna 1994 hajosivat sekä Bratmobile että Huggy Bear. Heavens to Betsy puolestaan lopetti vuonna 1995. Bikini Kill kesti vuoteen 1997 asti.

Riot grrrlien tilalle tuli kesympiä ja paremmin valtavirran makuun sopivia vaihtoehtoja. 1996 ensisinglensä Wannabe julkaissut Spice Girls popularisoi girl power -termin, jota muun muassa Kathleen Hanna oli käyttänyt kirjoituksissaan. Spice Girlsien tyttövoima kyllä korosti tyttöjen välistä solidaarisuutta ja itsenäisyyttä, mutta se myös yhdisti nämä ajatukset epämiellyttävällä tavalla kaupallisuuteen. Toisin kuin riot grrrlit, Spice Girls ei kannustanut tyttöjä tekemään taidetta itse, vaan ilmaisemaan itseään ostamalla heidän levyjään ja oheistuotteitaan.

1990-luvun puolivälissä suosioon nousivat naisartistit, kuten Alanis Morissette ja Fiona Apple, jotka olivat kyllä toisinaan vihaisia, mutta kuitenkin paljon helpommin sulatettavia kuin kapinaa lietsovat riot grrrlit. Kun yhden hitin ihmeeksi jäänyt Meredith Brooks lauloi Bitch-kappaleellaan: “I’m your hell/ I'm your dream/ I’m nothing in between/ You know you wouldn't want it any other way”, se oli kovin kaukana Bikini Killin kutsusta vallankumoukseen.

Riot grrrl saattoi terminä jäädä historiaan, mutta sen aatteet eivät hävinneet mihinkään. Monet keskeiset riot grrrl -artistit jatkoivat musiikin tekemistä. Hanna julkaisi levyn Julie Ruin -nimellä ja perusti elektronisemman Le Tigre -yhtyeen. Heavens to Betsyn Corin Tucker ja Excuse 17:n Carrie Brownstein yhdistivät voimansa, ja lopputuloksena oli Sleater-Kinney, yksi 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun hienoimmista indierockyhtyeistä. Bratmobilekin teki paluun vuonna 2000.

Vielä tärkeämpää oli, että liike inspiroi lukemattomia nuoria naisia ja tyttöjä tekemään itse musiikkia tai laajemmin suuntaamaan taiteen, kulttuurin ja politiikan pariin. Muusikot ja taiteilijat St. Vincentin Annie Clarkista Miley Cyrukseen ja monen median parissa työskentelevästä taiteilija Miranda Julystä nuorille tytöille suunnatun Rookie -nettisivuston perustajaan Tavi Gevinsoniin ovat kertoneet riot grrrlin vaikutuksesta tekemisiinsä.

Riot grrrl -liikkeestä saivat alkunsa myös Ladyfest-tapahtumat, jotka konkreettisesti edistivät naisten musiikin ja taiteen tekemistä. Ne ovat voittoa tavoittelemattomia ja yhteisöllisiä festivaaleja, joilla naiset voivat musiikin lisäksi tuoda esille laajasti taidettaan performansseista kuvataiteeseen ja elokuvista pienlehtiin.

Ensimmäinen Ladyfest järjestettiin Olympiassa vuonna 2000, ja sen takana oli muun muassa Sleater-Kinneyn ja Bratmobilen jäseniä. Ladyfest kannusti alusta lähtien naisia järjestämään omia tapahtumia omissa yhteisöissään, ja pian tapahtuma kasvoikin maailmanlaajuiseksi. 2000-luvun lopulla myös Suomessa järjestettiin Ladyfestejä useampana vuonna.

Riot grrrl -liikkeestä ovat lähtöisin myös Girls Rock Camp -leirit, joilla nuoret naiset ja transnuoret saavat kokeilla musiikin tekemistä. Suomessa toimivat sekä suomenkielinen Girls Rock Finland että ruotsinkielinen Rock Donna.

Riot grrrlien poliittinen perintö ja asenne näkyvät niin SlutWalk-liikkeessä kuin vaikkapa Pussy Riot -yhtyeen toiminnassa. Se näkyy myös tavassa, jolla naisartistit Grimesin kaltaisista indienimistä Beyoncén tapaisiin supertähtiin voivat avoimesti ilmaista feministisiä mielipiteitä. Internetissä lukuisat sivustot ja blogit jatkavat riot grrrlien pienlehtien raivaamilla poluilla.

Ensimmäisellä Bikini Killin kasettijulkaisulla Revolution Girl Style Now! vuonna 1991 Kathleen Hanna lauloi Double Dare Ya -kappaleella: “Hey girlfriend / I got a proposition goes something like this / Dare ya to do what you want / Dare ya to be who you will.” “Et varmana uskalla tehdä mitä haluat, et varmana uskalla olla kuka haluat", Hanna leikkisästi uhmasi kuuntelijoitaan.

Moni on uskaltanut.

Lue myös artikkeli elokuvasta Yle Teeman sivuilta.

Kommentit
  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua