Minna Knus-Galán
Yle
88-vuotias Henry istuu tuolilla yksin ja odottaa. Hän nojaa rollaattoriinsa. Kello on 11 eikä aamuhoitajaa ole vielä näkynyt. Henry ei ole vielä syönyt aamiaista tai saanut aamulääkkeitään.
Muistisairas Henry on täysin riippuvainen kotihoidosta. Hän ei itse pysty laittamaan ruokaa tai ottamaan lääkkeitä. Hän tarvitsee apua myös peseytymisessä ja avannepussin vaihtamisessa.
Nyt Henryn avannepussi on irronnut joskus yöllä. Asunnon lattialla on runsaasti ulostetta. Haju on läpitunkeva.
Aamuhoitaja tulee vasta klo 11.20. Hän näkee sotkun ja alkaa itkeä. Hermot ovat pinnalla. Ei ihme, kotihoitajan minuuttiaikataulu kaatuu. Hoitaja toruu vanhusta. Vanhus on huolissaan hoitajan jaksamisesta. Roolit ovat vaihtuneet. Miten tässä näin kävi?
Epäinhimillinen laitoshoito on mennyttä maailmaa. Ei kukaan varmaan kaipaa takaisin aikaan, jolloin vanhukset viettävät viimeiset vuotensa maaten usean hengen huoneissa ilman minkäänlaista yksityisyyttä.
Nyt on tarkoitus, että pärjätään kotihoidon avulla kotona niin kauan kuin mahdollista. Tämä koskee myös muistisairaita.
Henry jäi yksin neljäksi päiväksi
Miten inhimillistä on, että vanhus saa iltalääkkeensä, unilääkkeet mukaan lukien jo klo 16.30, kun kotihoidon iltakäyntikierros alkaa? Tai että vanhus jätetään ulosteensa keskelle yli kuudeksi tunniksi, kun kotihoitaja ei ehdi siivota?
Tai että yksinäisen muistisairaan vuorokauden ainoa inhimillinen kontakti on viidentoista minuutin pikakäynti, jolloin kotihoitaja purkittaa lääkkeet, lämmittää puuron ja rientää taas seuraavan asiakkaan luo?
Tai se, mitä Henrylle tapahtui juuri ennen joulua: hänet unohdettiin neljäksi vuorokaudeksi yksin kotiin, ilman ruokaa, juomaa tai lääkkeitä.
Ottakoot omaiset enemmän vastuuta, jyrisevät monet. Tietenkin omaisilla, naapureilla ja ystävillä on oma vastuu siitä, ettei vanhus jää aivan yksin. Mutta aina heitä ei ole. Tai omaiset asuvat toisella paikkakunnalla. Se ei saa olla tekosyy siihen, että kotihoito jätetään rempalleen, ilman lisäresursseja samaan tahtiin, kun laitoksia puretaan.
Kuvatessamme lahtelaisen kotihoitajan päivävuoroa tapasin useita vanhuksia, joilla ei ollut omaisia lähellä. Eräs 94-vuotias mummo ei ollut käynyt ulkona pariin vuoteen. Hänen ainoa ihmiskontakti oli kotihoitaja, joka kävi kerran päivässä, puoli tuntia. Hoitajaa hän odottaa koko aamun. Se on päivän kohokohta. Puoli tuntia. Loput 23 ja puoli tuntia hän on yksin asunnossaan.
Eikä syy ole kotihoitajien. Aamu- ja päivävuorossa voi olla jopa 15 asiakasta, illalla yli 20. Sinä aikana olisi tarkoitus muun muassa antaa lääkkeitä, lämmittää ruoka, vaihtaa vaipat, pestä asiakas, sijata sänky, viedä roskat, katetroida, ottaa verinäytteet . . . ja pestä lattiat, jos avannepussi on irronnut kuten Henryn tapauksessa.
Miksi salakuvasimme Henryn kotona?
Miksi päädyimme salakuvaamaan Henryn kotona? Eikö kotihoidon ongelmista voida kertoa ihan avoimella tiedonhankinnalla?
Voi tietenkin, mutta silloin emme saa nähdä omin silmin miten karu arki yksin elävällä muistisairaalla on. Miten yksinäiset tunnit matelevat neljän seinän sisällä, kotihoitajaa odotellessa.
Ja kun kotihoitaja vihdoin tulee, hänellä on niin kiire ettei ehdi korjata ulostetta lattialta. Hän ei ehdi jutella asiakkaan kanssa, ei kysyä hänen vointiaan tai olla ihmisenä läsnä. Monelle vanhukselle kotihoitaja on päivän ainoa ihmiskontakti yli 20 tunnin yksinäisyyden lomassa.
Kuvat näyttävät myös kotihoitajan työn raadollisuuden. Miten pinna palaa, kun eteen tulee ylimääräistä työtä, joka ei mahdu minuuttiaikatauluun.
Kuvaamisen tarkoituksena ei missään nimessä ole leimata yksittäistä kotihoitajaa. Heillä on mahdoton tehtävä. Sen sijaan toivon, että Henryn tarina auttaisi avaamaan päättäjien, veronmaksajien ja äänestäjien silmät. Vuosia on puhuttu laitoshoidon minimihenkilöstömäärästä. Entä kotihoidon henkilöstömäärä?
Nyt on kyse vanhusten – ja myös hoitajien – turvallisuudesta. Jos kuuden tunnin sisällä voi olla yli 20 asiakasta, miten inhimillistä hoito voi olla? Ei ihme että virheitä sattuu. Enkä usko että Henry on ainut.
