Hyppää pääsisältöön

Säveltäjänä Suomessa - Riikka Talvitien puheenvuoro

Säveltäjä Riikka Talvitie.
Säveltäjä Riikka Talvitie. Kuva: Yle/Laila Kangas riikka talvitie

Kantapöytä-ohjelman suorassa lähetyksessä Musiikkitalon lämpiössä saamme kuulla, mitä suomalaiset säveltäjät tänään ajattelevat. Puheenvuorojen sarjassa keskiviikkona 11. maaliskuuta 2015 vuorossa oli säveltäjä Riikka Talvitie.

Omassa puheenvuorossani käsittelen sitä, miten säveltäjyyttä voisi kehittää. Jos säveltämistä ajatellaan ammattina, yhtenä muiden joukossa, niin miksei sitäkin voisi työstää vastaavasti kuin muita ammatteja: opettajan työ muuttuu, pedagogiat tarkentuvat, terveydenhoitoalan toimenkuvia muutetaan, johtajuutta kehitetään, organisaatiouudistukset ovat arkipäivää. Tässä yhteydessä en tarkoita säveltäjyyden kehittämisellä yksilön toimintaa – jokainen säveltäjä tavallaan kehittää itseään jatkuvasti musiikin sisäisissä asioissa, vaan tarkoitan koko ammattikunnan uskallusta tarkastella omaa työtään suhteessa ympäröivään maailmaan.

Varmasti yksi säveltäjyyttä kahlitseva tekijä on perinteiseen ammattirooliin vahvasti liitetty yksilökeskeisyys, eräänlainen neromyytti. Vaikka meillä nykysäveltäjillä ei enää ole samanlaista asemaa kulttuuriyhteisössä, niin silti me kuvittelemme, että yleisö on kiinnostunut kuulemaan juuri meidän pään sisäisiä ajatuksia ilman, että niiden tulisi mitenkään heijastella ympärillä tapahtuvia muutoksia. Ilman että meidän tarvitsee kohdata ketään. Voisimmeko avoimesti myöntää, että yleisö toivoo meiltä jotain enemmän ja jotain erilaista?

Otetaan esimerkiksi Sibelius, jonka varjossa tässäkin puhun. Monia asioita hän toteutti tuon neromyytin kautta: kiersi maailmaa, käveli luonnossa ja poltti sikareita. Mutta toisaalta monet Sibeliuksen teoista olivat todella arkisia. Hän sävelsi marssin, kun sitä pyydettiin. Tai musiikin teatteriesitykseen, kun kaveri kirjoitti teksti. Hän osallistui erittäin paljon ympäröivän yhteisön toimintaan. Tämä arkinen pienimuotoinen säveltäminen ei missään tapauksessa vähennä hänen suurten teostensa arvoa. Mielestäni me nykysäveltäjät, yhteisönä, olemme määritelleet säveltäjyyden huomattavan paljon kapeammaksi kuin Sibelius konsanaan. Toki poikkeuksiakin on.

Mutta miten ja kuka säveltäjyyttä voisi kehittää? EU-byrokraattisen ajatuksen mukaan yhteiskunnan kehittäminen tapahtuu hankkeiden seurauksena. Esimerkiksi jos hankkeissa kehitetään yrittäjyyttä, niin osallistumalla hankkeisiin säveltäjyys kehittyy yrittäjyyden suuntaan. Jos kuitenkin haluamme uskoa, että taiteella on autonomisena ilmaisumuotona tärkeä asema yhteiskunnan vastavoimana, niin silloin EU-hankemaailma ei ehkä ole paras mahdollinen kehittämisympäristö.

Ehkä meidän tulisi itse ottaa vastuu kehittämistyöstä ja aloittaa kysymällä: Mitä me olemme tekemässä? Kenelle ja minkä vuoksi me sävellämme? Mistä kunkin säveltäjän ilmaisu kumpuaa? Itse asiassa mitä se ilmaisu on, kun se ei ole sanoja?

Vähitellen saamme ehkä rohkeutta vielä vaikeampiin kysymyksiin: Mikä klassisen musiikin ja populaarimusiikin erottaa? Millaisia tabuja nykymusiikissa elää edelleen? Miten yleisön ja säveltäjän välistä luottamusta rakennetaan?

Tähän asti olen puhunut passiivissa yleisesti säveltäjän ammattikuvan kehittämisestä, mutta nyt siirryn yksikön ensimmäiseen persoonaan: mitä minä aion tulevaisuudessa tehdä? Lupaan jokaisessa työssäni, teoksessani ja tehtävässäni etsiä keinoja ja vastauksia siihen, miten ympäröivä elämä voisi kirjoittautua musiikkiini. Suhtaudun vakavasti kuulijoiden taholta tulleeseen palautteeseen ja aion ensisijaisesti kohentaa välejäni yleisön kanssa.

Riikka Talvitie

#sibelius150 #ajassasoi

  • Riemastuttava oopperalöytö!

    Levyarvio

    Provinsiaalisen uran tehneen sveitsiläisen kapellimestarin, säveltäjän ja opettajan Richard Fluryn ensimmäinen ooppera, yksinäytöksinen ”Firenzeläinen tragedia” valmistui vuonna 1928 ja sai kantaesityksessään Solothurnissa Pohjois-Sveitsissä seuraavana keväänä varsin myönteisen vastaanoton lehdistöltä. Eipä ihme: hieman yli kolmekymmenvuotiaan paikallisen säveltämäksi se on suorastaan nerokas vetäen vertaansa selvästi esikuvallisen Richard Straussin Salome-oopperalle – Oscar Wilden tekstiin sekin. Vajaan kolmen vartin kestävä yksikohtauksinen nostatus sisältää niin wildemaisia lausahduksia kuin taiten verhoiltua sosiopoliittista debatointia.

  • Erika Foxin improvisatorinen välittömyys

    Levyarvio

    On sanottu että säveltäminen ja improvisaatio olisivat hyvin lähellä toisiaan, ja että hyvät sävellykset ovat vain hyvien improvisoijien ylöskirjoituksia. Riippuu varmaankin keneltä kysytään – mutta englantilaisen Erika Foxin musiikissa improvisatorinen välittömyys on kiehtovasti läsnä jokaisessa nuotissa osana jotain sellaista josta rakentuu kokonaisuuksia, vapaata muotoa.

  • Pianistin tarinointia rauhallisesti ja liioittelematta

    Levyarvio

    Tällä vuosikymmenellä vuoden 2010 Kuningatar Elisabeth -pianokilvan voiton jälkeen paikkansa kysytyimpien konserttipianistien joukossa vakiinnuttanut Denis Kozhuhin on tänä syksynä ihastuttanut levyjulkaisuja seuraavia miellyttävästi soivalla ja hyvin soitetulla albumilla valikoimasta Felix Mendelssohnin Sanattomia lauluja ja Edvarg Griegin Lyyrisiä kappaleita. Se sopii olohuoneisiin mitä parhaiten, erityisesti nyt iltojen pimetessä kynttilänvalolle sopivasti lämpöä antamaan. Lyyrisyyden lisäksi minua kuulijana miellyttää myös Kozhuhin tapa tarinoida rauhallisesti ja liioittelematta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua