Hyppää pääsisältöön

Maaseudulla sirpin ja viikatteen aikaan

Niilo Ihamäen toimittamissa radiohaastatteluissa maaseudun asukkaat muistelevat 1800- ja 1900-luvun vaihdetta, aikaa ennen puimakoneita ja traktoreita, kun työkaluina olivat sirppi ja viikate.

Oli vain sirppi ja viikate, ei ollu niittokonetta, ei haravaa.

Harjavaltalainen 85-vuotias Otto Setälä muistelee miten vähin konein maataloustöissä tultiin toimeen: "Oli vain sirppi ja viikate, ei ollu niittokonetta, ei haravaa". Pellonmuokkauksessa käytettiin puuvälttiä ja rautapiikkistä polkuäestä. Työnteko pelkin ihmisvoimin oli raskasta ja aikaavievää. Päivän työt oli usein aloitettava viideltä aamulla ja jatkettava iltaan kahdeksaan asti.

Mies ja poika maatilan pihalla 1900-luvun alussa, miehellä sirppi kädessä ja viikate olalla
Mies ja poika maatilan pihalla 1900-luvun alussa, miehellä sirppi kädessä ja viikate olalla Kuva: Gösta Grotenfelt, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto 1900-luku

Sadonkorjuun aikaan väkeä tarvittiin niin paljon, että työt toteutettiin kyläkunnittain. Yhteistuumin päätettiin missä vuoroissa kunkin maatilan sadonkorjuu hoidetaan ja työhön osallistuivat myös naiset ja lapset.

Viljan puinti eli siementen irrottaminen ja puhdistaminen tapahtui riihessä. Riihipuinnin työmäärä oli suuri, mutta sen etuna oli, että jyvät saatiin tarkasti talteen ja viljan säilyvyys oli hyvä. Puintivälineenä oli usein puusta tehty kepakko ja käsittelyä, jossa lattialla olevaa viljaa lyötiin jyvien irrotttamiseksi kutsuttiin "tappamiseksi".

Myöhemmin puimisen avuksi tulivat puimakoneet. Niiden myötä riihet muuttuivat tarpeettomiksi ja jokasyksyiset riihipäivät jäivät historiaan.

Kiikkalainen Oskari Valin kertoo entisajan puintityöstä sekä koneiden tuomasta muutoksesta. Uutta tekniikkaa kohtaan oli myös ennakkoluuloja, ja alkuun viljelijöillä oli vaikeuksia saada myydyksi puimakoneella tehtyä viljaa.

Huittislainen Mikko Yli-Härkkilä kuvailee, kuinka raskaissa töissä oli vain pärjättävä ja miten vaatimattomilla ruuilla. Aamupalana saattoi olla perunaa, kovaa leipää ja silakkaa, keväisin sai kyytipojaksi piimää. Lihasta ja voista oli aina pulaa. Kun toimittaja Ihamäki kysyy, miten nykyihminen pärjäisi entisajan töissä, niin Yli-Härkkilä tuumaa: "Ei siitä tulisi mittään".

Viikate ei ollut museotavaraa vielä 1960-luvullakaan. Haastattelussa vuodelta 1966 kuullaan seppä Ilmari Kolehmaista Kivijärvellä, Keski-Suomessa. Takominen oli taitolaji, sillä oikein taottuna viikatetta ei tarvinnut uutena teroittaa, vaan se pystyi heti heinään.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto