Hyppää pääsisältöön

Iloinen afrikkalainen feministi, joka ei vihaa miehiä.

37-vuotias nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie on yksi tämän päivän tunnetuimmista afrikkalaisista kirjailijoista, jollei jopa tunnetuin. Hänen romaaninsa ovat olleet suurmenestyksiä, ja ne kaikki on käännetty myös suomeksi, Biafran sodasta kertova Puolikas keltaista aurinkoa, perheväkivaltaan puuttuva Purppuranpunainen hibiskus sekä siirtolaisuutta ja rotukeskustelua moniulotteisesti kommentoiva Kotiinpalaajat.
Adichie on saanut runsaasti lisäkuuluisuutta kahdesta pitämästään TED-puheesta, jotka ovat keränneet miljoonia katsojia internetissä. TED on englanninkielinen lyhenne sanoista teknologia, viihde ja muotoilu ja viittaa yksityisen yhdysvaltalaisen säätiön omistamaan konseptiin, jossa eri alojen asiantuntijat pitävät alustuksia TED-tapahtumien sloganin mukaisesti ”levittämisen arvoisista ideoista”. Kalleimmat liput TED-konferensseihin voivat maksaa tuhansia dollareita, mutta alustukset myös videoidaan ja ne ovat myöhemmin vapaasti katsottavissa verkosta.

Vuonna 2009 kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kutsuttiin TED-tapahtumaan puhumaan stereotypioiden vaarasta, hänen esimerkissään siitä, miten koko Afrikan maanosasta on totuttu puhumaan länsimaiden mediassa ja kirjallisuudessa vain villieläinten, järjettömien sotien, katastrofien ja köyhyyden tyyssijana, jossa alkuasukkaat ainoastaan odottavat apaattisina, että valkoihoiset auttajat tulevat heidät pelastamaan.
Kolme vuotta myöhemmin, syksyllä 2012, Adichie piti puheen feminismistä nimenomaan Afrikan mantereen asioita käsittelevässä TED-tapahtumassa Lontoossa. Nyt tuo verkossa jo laajalle levinnyt puhe on julkaistu myös pieneksi kirjaksi toimitettuna nimellä We should all be feminists, Meidän pitäisi kaikkien olla feministejä.

afrikkalainen nainen puhuu konferenssissa
afrikkalainen nainen puhuu konferenssissa chimamanda ngozi adichie

Adichie aloittaa puheensa kertomalla lapsuusystävästään Okolomasta, joka huolehti kuin isoveli naapurintytöstä Chimamandasta. Elettiin 90-luvun alkua sotilasjuntan hallitsemassa Nigeriassa.

”Okoloma oli poika, jonka kanssa sain väitellä, nauraa ja puhua mistä tahansa asioista. Hän oli myös ensimmäinen ihminen, joka kutsui minua feministiksi. Olin neljäntoista vanha. Olimme hänen kotonaan ja väittelimme, meidän molempien päät kuhisten puolittain ymmärrettyä tietoa kirjoista, joita olimme lukeneet. En enää muista, mistä kiistelimme, mutta muistan hyvin sen, että kun perustelin näkemystäni, Okoloma katsahti minuun ja totesi: ”Sinähän olet feministi.” Se ei ollut kohteliaisuus. Ymmärsin sen hänen äänensävystään. Samalla äänensävyllä sanotaan toiselle että ”sinähän olet terrorismin kannattaja”. En tiennyt tarkalleen, mitä tämä sana feministi tarkoitti, enkä halunnut tunnustaa Okolomalle tietämättömyyttäni, joten sivuutin hänen kommenttinsa ja jatkoin väittelyä. Mutta päätin, että heti kun palaisin kotiin, katsoisin tietosanakirjasta, mitä tuo sana tarkoitti.”

Pikakelaus joitain vuosia eteenpäin… Chimamanda Ngozi Adichie oli 26-vuotias, kun hänen esikoisromaaninsa Purppuranpunainen hibiskus julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 2003. Kirjassa uskovainen nigerialainen perheenisä pahoinpitelee jatkuvasti vaimoaan, eikä tarina pääty hänen osaltaan hyvin. Adichie kertoo, että kun kirjaa markkinoitiin Nigeriassa, ystävällinen paikallinen toimittaja halusi antaa hänelle hyvän neuvon. Toimittajan mukaan jotkut ihmiset pitivät kirjaa feministisenä, ja nyt hän opasti nuorta esikoiskirjailijaa, ettei tämän pitäisi koskaan kutsua itseään feministiksi, sillä feministit olivat onnettomia naisia, jotka eivät ikinä löytäisi itselleen aviomiestä. Adichie toteaa, että siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua itseään iloiseksi feministiksi.
Pian tämän jälkeen naispuolinen vanhempi yliopiston tutkija kertoi Adichielle, että feminismi ei kuulunut nigerialaiseen kulttuuriin ja oli epäafrikkalaista ja että Adichie kutsui itseään feministiksi varmaankin vain sen vuoksi, että hän oli saanut vaikutteita länsimaisesta kirjallisuudesta. Adichieta itseään tämä väite lähinnä huvitti, koska suurin osa hänen nuoruudessaan lukemistaan kirjoista olivat pikemminkin epäfeministisiä, Harlekiinejä ja muita halpoja rakkausromaaneja, kun taas feministisen kirjallisuuden klassikot tuntuivat hänestä yleensä tylsiltä. ”Joka tapauksessa, koska feminismi oli epäafrikkalaista, päätin tästä lähtien kutsua itseäni iloiseksi afrikkalaiseksi feministiksi”, Adichie toteaa.

”Sitten eräs rakas ystäväni kertoi minulle, että jos pidin itseäni feministinä, niin sehän tarkoitti sitä, että vihasin miehiä. Niinpä päätin, että kutsuisin itseäni vastedes iloiseksi afrikkalaiseksi feministiksi, joka ei vihaa miehiä. Jossain vaiheessa olinkin sitten iloinen afrikkalainen feministi, joka ei vihaa miehiä ja joka tykkää huulikiillosta ja korkokengistä oman itseni vuoksi eikä miellyttääkseni miehiä…
Tämä oli kaikki pitkälti kieli poskessa lausuttua, mutta osoittaa samalla kuinka painava negatiivinen kuormitus sanalla feministi on: Feministit vihaavat miehiä, rintaliivejä ja afrikkalaista kulttuuria. He uskovat, että naisten pitäisi aina olla johtajia, että naisten ei pitäisi käyttää meikkiä eikä ajella säärikarvojaan. Feministit ovat aina vihaisia, heillä ei ole huumorintajua, eivätkä he käytä deodoranttia.”

Miehet ja naiset ovat toki erilaisia. Meillä on erilaiset hormonit, erilaiset sukupuolielimet ja erilaiset biologiset kyvyt. Miehet ovat yleensä fyysisesti vahvempia kuin naiset, Chimamanda Ngozi Adichie luettelee. Naisia on maailmassa hiukan enemmän kuin miehiä, 52 prosenttia, mutta vallanpitäjistä ja yritysjohtajista valtaosa on miehiä. Missä tahansa maassa miehet saavat usein myös enemmän palkkaa samasta työstä samalla koulutustaustalla. Kirjaimellisesti miehet siis hallitsevat maailmaa, Adichie toteaa. Tämä oli tuhat vuotta sitten luonnollista, kun fyysinen voimakkuus oli keskeinen tae selviytymiselle. Mutta tänä päivänä johtajilta kaivataan Adichien mukaan muita ominaisuuksia, kuten älykkyyttä, tietoa, luovuutta ja innovatiivisuutta, avoimuutta uusia ajatuksia ja uudistuksia kohtaan. Nämä eivät ole pelkästään miesten ominaisuuksia.

Adichie asuu osan vuodesta Nigerian monimiljoonakaupungissa Lagosissa ja osan Yhdysvalloissa. Etenkin Nigeriassa hän kertoo kohtaavansa jatkuvasti syrjintää sukupuolensa vuoksi. Nainen ei voi mennä yksin ravintolaan tapaamaan ystäviään, koska ovimiehet eivät päästä häntä sisään ilman miesseuraa. Miestä pidetään automaattisesti maksajana ja naista vain tämän seuralaisena. Sekä Nigeriassa että Yhdysvalloissa ruuanlaittoa tai vauvan vaipanvaihtoa pidetään yhä yksinomaan naisen velvollisuutena, vaikka molemmat vanhemmat olisivat työelämässä.

Adichie kertoo yhdysvaltalaisesta ystävättärestään, joka sai ylennyksen firman johtotehtäviin ja joutui työntekijöiden valitusten kohteeksi läksytettyään miespuolista alaistaan työtuntilistan väärentämisestä – aivan kuten hänen miespuolinen edeltäjänsäkin olisi tehnyt. Naisjohtajan ei odotettu olevan aggressiivinen vaan pikemminkin äidillinen. Toinen ystävätär, korkeasti palkattu mainostoimiston työntekijä, puolestaan koki tulleensa vähätellyksi miespuolisen tiiminjohtajan vetämässä kokouksessa, mutta sen sijaan että hän olisi ottanut asian esille kokouksessa, hän meni vessaan itkemään ja soitti Adichielle kertoakseen vastoinkäymisestään. Yhdysvalloissa naiset haluavat Adichien mukaan olla ennen muuta pidettyjä. Heidät on kasvatettu sillä tavoin. Naiset eivät saa olla suorapuheisia, vihaisia tai liian määrätietoisia.

”Me opetamme tyttöjä kutistumaan, pienentämään itsensä. Sanomme tytöille: ”Sinulla voi olla tavoitteita, mutta ei liian suuria. Sinun pitää pyrkiä menestymään, mutta et saa olla liian menestyksekäs, sillä muuten voit alkaa uhata miestäsi.” Koska olen nainen, minun odotetaan tavoittelevan naimisiinmenoa. Minun odotetaan tekevän valintani elämässä pitäen aina mielessä, että avioliitto on kaikkein tärkeintä. Avioliitto voi tietysti olla hieno asia, ilon, rakkauden ja molemminpuolisen tuen lähde. Mutta miksi opetamme tyttöjä haluamaan naimisiin, mutta emme opeta pojille samaa? Opetamme tyttöjä kokemaan toisensa kilpailijoina – ei työpaikoista tai saavutuksista, vaan miesten huomiosta.”

Chimamanda Ngozi Adichie jatkaa toteamalla, että sukupuolirooleihin liittyvät odotukset voivat olla ahdistavia kaikkialla maailmassa. Mutta jos halutaan tavoitella oikeudenmukaisempaa maailmaa, jossa sekä miehet että naiset ovat onnellisia ja voivat toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, muutoksen tulisi alkaa siitä, millä tavoin kasvatamme tyttäriämme ja poikiamme. Adichien mielestä sukupuoliroolien keskeisenä ongelmana on, että ne määräävät millaisia meidän pitäisi olla sen sijaan että oppisimme tunnistamaan millaisia olemme. Miehet ja naiset, tytöt ja pojat voisivat kaikki olla onnellisempia ja vapaampia ilman sukupuoliroolien asettamaa painolastia, Adichie toteaa.

”Teemme myös pojille suuren karhunpalveluksen tavassa, jolla kasvatamme heidät. Tukahdutamme poikien inhimillisyyden. Määrittelemme miehisyyden hyvin kapealla tavalla. Miehisyys on kova, pieni häkki, ja me suljemme pojat sen häkin sisään. Me opetamme poikia kammoamaan pelkoa, heikkoutta ja haavoittuvuutta. Opetamme heidät piilottamaan todellisen minänsä, koska heidän pitää ”olla miehiä”. Kaikkein pahinta on, että jätämme heille hyvin heikon itsetunnon. Mitä kovempaa roolia mies kokee joutuvansa esittämään, sitä heikompi on usein hänen itsetuntonsa. Ja sitten teemme vielä suuremman karhunpalveluksen tytöille, koska kasvatamme heidät pönkittämään miesten heikkoa itsetuntoa.”

Sukupuoliroolit ovat kuitenkin vaikea keskustelunaihe, joka saa ihmiset tuntemaan olonsa epämukavaksi. Joskus jotkut jopa ärsyyntyvät koko aiheesta, nigerialaiskirjailija Chimamanda Ngozi Adichie toteaa. Sekä miehet että naiset ovat hänen mukaansa monesti valmiita sivuuttamaan koko kysymyksen sukupuolirooleja koskevista ongelmista, koska vallitsevan tilanteen muuttaminen on aina epämukavaa. Ja koska koko keskustelunaihe on häiritsevä, on olemassa monia tuttuja tapoja pyrkiä lopettamaan koko kysymyksenasettelu. Yksi keino on viitata evoluutiobiologiaan ja siihen, että naarasapinat tottelevat uroksia. ”Mutta ihmiset eivät ole apinoita”, Adichie toteaa. ”Apinat asuvat puissa ja syövät matoja. Ihmiset eivät.”
Toinen argumentti on, että myös köyhillä miehillä on monin tavoin vaikeaa – tai esimerkiksi Yhdysvalloissa mustilla miehillä. Tämä on varmasti totta, mutta luokkaerot tai ihonväriin liittyvä syrjintä ovat eri asia kuin sukupuolesta johtuva epätasa-arvo, Adichie kommentoi.
Kolmas Adichien usein kuulema perustelu naisten alisteiselle asemalle suhteessa miehiin on, että se kuuluu nigerialaiseen kulttuuriin.

”Mutta kulttuurit ovat jatkuvassa muutoksessa. Minulla on kauniit 15-vuotiaat sisarentyttäret, jotka ovat kaksosia. Jos he olisivat syntyneet sata vuotta sitten, heidät olisi viety metsään ja tapettu, sillä sata vuotta sitten ibojen kulttuurissa kaksosten syntymää pidettiin pahan merkkinä. Tänä päivänä kaksosten surmaaminen ei olisi enää kuviteltavissa ibojen keskuudessa. Tapojen ja kulttuurin tehtävänä on säilyttää ja ylläpitää yhteisön jatkuvuutta. Mutta kulttuuri ei luo ihmistä, vaan ihmiset luovat kulttuurin. Mikäli on totta, että naisten täysivaltainen ihmisyys ei ole osa meidän kulttuuriamme, niin me voimme ja meidän pitää muuttaa kulttuuriamme.”

Kirjasen We should all be feminists lopussa Chimamanda Ngozi Adichie palaa vielä lapsuudenystäväänsä Okolomaan ja toteaa, että tämä oli epäilemättä oikeassa kutsuessaan Adichieta feministiksi. Kun Adichie 14-vuotiaana lähti naapurinpojan luota kotiin ja katsoi tietosanakirjasta, mitä sana feministi tarkoitti, hakuteoksen määritelmä kuului seuraavasti: Feministi, henkilö, joka uskoo sukupuolten väliseen yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen tasa-arvoon.

”Kuulemieni kertomusten perusteella myös isomummini oli feministi. Hän karkasi miehen luota, jolle hänet haluttiin naittaa, ja meni naimisiin valitsemansa miehen kanssa. Hän vastusti, osoitti mieltään ja korotti äänensä aina kun hän koki, että häneltä oltiin viemässä viljelymaata tai vaikutusvaltaa sen vuoksi että hän oli nainen. Hän ei tuntenut sanaa feministi, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi ollut feministi. Yhä useampien pitäisi ottaa haltuun tuo sana. Oman määritelmäni mukaan feministi on mies tai nainen, joka sanoo: ”Kyllä, tasa-arvon toteutumisen kanssa on ongelmia ja meidän pitää korjata tilanne.” Me kaikki, naiset ja miehet, voimme tehdä enemmän asian korjaamiseksi.”

Peik Johansson

  • Kuinka Saksa aikoo hyvittää hererojen kansanmurhan?

    Namibialaisen politiikantutkijan Henning Melberin ajatuksia.

    Namibian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva politiikantutkija Henning Melber kirjoittaa New African -lehden julkaisemassa artikkelissa Saksan Lounais-Afrikan siirtomaan eli nykyisen Namibian tapahtumista viime vuosisadan alussa. Saksalaiset sotilaat ja kiväärein varustautuneet uudisasukkaat olivat vallanneet yhä enemmän maita alueella ennestään asuneelta herero-kansalta.

  • Ääniä suuren utopian raunioilta

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitsin näkemyksiä

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto.

  • Andamaanien saariston alkuasukkaiden elämästä

    Intialaisen antropologin T.N. Panditin muistelmia

    Intialainen antropologi T.N. Pandit on kotoisin Pohjois-Intiasta Kashmirista. Hänen ihonsa on hyvin vaalea Intian monipuolisessa värikirjossa ja hän on kookas. Amerikkalainen toimittaja Ellen Barry aloittaa Panditista viime toukokuussa New York Timesin kansainvälisessä painoksessa julkaisemassa artikkelinsa: ” 82-vuotias intialainen antropologi T.N.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta

  • Kuinka Saksa aikoo hyvittää hererojen kansanmurhan?

    Namibialaisen politiikantutkijan Henning Melberin ajatuksia.

    Namibian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva politiikantutkija Henning Melber kirjoittaa New African -lehden julkaisemassa artikkelissa Saksan Lounais-Afrikan siirtomaan eli nykyisen Namibian tapahtumista viime vuosisadan alussa. Saksalaiset sotilaat ja kiväärein varustautuneet uudisasukkaat olivat vallanneet yhä enemmän maita alueella ennestään asuneelta herero-kansalta.

  • Ääniä suuren utopian raunioilta

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitsin näkemyksiä

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto.

  • Andamaanien saariston alkuasukkaiden elämästä

    Intialaisen antropologin T.N. Panditin muistelmia

    Intialainen antropologi T.N. Pandit on kotoisin Pohjois-Intiasta Kashmirista. Hänen ihonsa on hyvin vaalea Intian monipuolisessa värikirjossa ja hän on kookas. Amerikkalainen toimittaja Ellen Barry aloittaa Panditista viime toukokuussa New York Timesin kansainvälisessä painoksessa julkaisemassa artikkelinsa: ” 82-vuotias intialainen antropologi T.N.

  • Hengähdystauko.

    Ruotsin pakolaispolitiikan täyskäännös vuonna 2015.

    Åsa Romson yritti pidätellä kyyneleitä samaan aikaan kuin Stefan Löfven selitti happaman näköisenä, että ruotsalainen pakolaispolitiikka tarvitsee hengähdystauon. Että muutosten tavoitteena on vähentää pakolaissiirtolaisuutta. Pakolaislainsäädäntö laskettaisiin absoluuttiseen minimitasoon.

  • Kun eliitti kilpailee vaalivoitosta

    Kenian vaikea tilanne Willy Mutungan kertomana

    ”Kenian eliitin täytyy aikuistua ja luopua pinnallisista draamoistaan. Heidän tulisi kyetä katsomaan nenäänsä pidemmälle ja ymmärtää, että heidän poliittisella teatterillaan on kauaskantoiset vaikutukset, jotka koskettavat miljoonia ihmisiä. Mutta miljoonan dollarin kysymys kuuluu: kykenevätkö he koskaan aikuistumaan?

  • Münchenin turvallisuuskonferenssin johtaja Wolfgang Ischinger

    Münchenin turvallisuuskonferenssin vetäjä Wolfgang Ischinger

    Suurlähettiläs Wolfgang Ischinger on saksalaisen diplomatian suurmies. Hän työskenteli jo kylmän sodan aikana Saksan ulkoministeriössä ulkoministerin henkilökohtaisena neuvonantajana. Ischinger on ohjaillut merkittäviä kansainvälisiä prosesseja, kuten EU:n ja Naton laajentumista sekä Naton ja Venäjän suhteiden uudistamista.

  • Esko Riihelä toimitti liikenteen sujuvaksi

    Liikennevartissa syksyllä 1999 autoja, autoja ja ruuhkia

    Toimittaja Esko Riihelä (1939–2017) tuli katsojille ja kuuntelijoille tutuksi erityisesti liikenneohjelmistaan. Liikennevartissa syksyllä 1990 oli aiheena Suomenkin kaupungeissa yleistyneet liikenneruuhkat.

  • Tieteen ahdinko muslimimaissa

    Tieteen ahdinko muslimimaissa

    ”Tieteen tilasta on kovin vähän hyvää sanottavaa muslimimaissa, sillä mitään merkittävää ei ole tapahtunut 1100-luvun jälkeen. On surullinen tosiasia, että muslimit eivät ole tehneet yhtäkään merkittävää keksintöä esimerkiksi sähkön, tietokoneiden ja lääketieteen alueilla. Vielä pari vuosikymmentä sitten ilmestyi vain vähän muslimien kirjoittamia tutkimusartikkeleita.

  • Kiinan soft power eli pehmeä vaikuttaminen

    Kiinan soft power eli pehmeä vaikuttaminen

    Kiina on viime vuosina lisännyt huomattavasti soft poweriin eli pehmeään vaikuttamiseen kuluttamiaan määrärahoja. Kun amerikkalaiset käyttivät vielä muutama vuosi sitten pehmeään vaikuttamiseen vuosittain noin 670 miljoonaa dollaria, kiinalaiset käyttivät siihen peräti 10 miljardia dollaria.

  • Israelin ja Saudi-Arabian epäpyhä liitto

    Iranilaisen kulttuurintutkija Hamid Dabashin ajatuksia

    Columbian yliopistossa New Yorkissa vertailevan kirjallisuustieteen professorina työskentelevä iranilainen kulttuurintutkija Hamid Dabashi on eräs maailman tunnetuimmista Lähi-idän tutkijoista.

  • Mitä Espanjalle on tapahtunut ?

    Espanjan demokratian kehitys Katalonian kriisiin

    Mitä meille on tapahtunut, Espanja - toiveikkuudesta pettymykseen. Se on Fernando Ónegan toukokuussa ilmestyneen kirjan nimi. Ilman kysymysmerkkiä, sillä Ónega enemmänkin kertoo kuin kysyy. Hän on tunnettu politiikan kommentaattori, - seurannut Espanjan demokratian kehitystä sen syntyvaiheista asti.

  • Vedenpaisumuksista kuivuuskausiin

    Näkökulmia maailman huolestuttaviin vesiongelmiin

    Suomessa lienee hieman vaikeaa hahmottaa maailman vesiongelmia. Suomi on laaja maa, jossa on paljon vettä ja vähän väkeä. Satavuotias itsenäinen Suomi voi olla sinänsä onnellinen, sillä tällainen tilanne on poikkeuksellinen maailmanlaajuisesti.