Hyppää pääsisältöön

Näkökulma: 2015 – ilmastollisen käänteen vuosi?

Helikopteri yrittää sammuttaa metsäpaloa Kaliforniassa.
Helikopteri yrittää sammuttaa metsäpaloa Kaliforniassa. Helikopteri yrittää sammuttaa metsäpaloa Kaliforniassa. Kuva: EPA/APO/Michael Nelson metsäpalo

Vietin juuri kahdeksan kuukautta koti-isänä, hiekkakakkuja tehden ja muovisilla pikkueläimillä leikkien. Enpä koko tuona aikana hirmuisesti seuraillut maailman menoja. En edes lempiaiheeni, ilmastonmuutoksen, käänteitä. Tuskin senkään suhteen mitään ihmeempiä tässä yhtäkkiä ennättää tapahtua, tuumailin. Niinpä nyt palattuani taas työtehtäviini päätin tehdä pienen ilmastokatsauksen. Ja pääsin kyllä hyvin nopeasti takaisin Maan pinnalle.

Siperian metaanikraatterit ällistyttävät – ja hirvittävät

Kaikkein yllättävin, mitä ilmeisimmin ilmaston lämpenemisen seuraus ovat Pohjois-Siperiaan, Jamalin niemimaalle ja sen lähistölle äkisti ilmaantuneet suuret purkauskraatterit. Kolme tällaista löytyi viime kesänä ja kuluneena talvena niitä on löytynyt neljä lisää. Kaiken kaikkiaan arvio on, että kraattereita voi olla jo parikymmentäkin, mutta kaikkia ei ole vain huomattu.

Metaanipurkauksen aiheuttama kraatteri Pohjois-Siperiassa.
Metaanipurkauksen aiheuttama kraatteri Pohjois-Siperiassa. Metaanipurkauksen aiheuttama kraatteri Pohjois-Siperiassa. Kuva: RURTR tiede

Itse purkauskraatterit ovat kymmeniä metrejä leveitä ja kymmeniä metrejä syviä, ja niiden uskotaan syntyneen eräänlaisen metaaniräjähdyksen seurauksena. Oletuksena on, että maan uumenissa on ollut metaania sisältävää jäätä eli niin sanottua metaanihydraattia, joka sitten on käynyt ikiroudan sulaessa epävakaaksi. Kuten vuonna 2007 kirjassani Ilmastonmuutos. Nyt. kuvailin: ”Kraatterit syntyvät siten, että metaanihydraattiesiintymien alle kertyy metaania vapaana kaasuna kovaan paineeseen. Kun sitten hydraatti jostain syystä käy epävakaaksi, koko hoito poksahtaa kuin jättimäinen samppanjapullon korkki lennättäen maakerrokset päältään ja singoten hydraattikimpaleet kohti pintaa.” Tuo ”jokin syy” on tässä tapauksessa maaperän lämpeneminen ja hydraatin sulaminen.

Aiemmin en tosin ollut osannut kuvitellakaan kraatterien syntyvän tällä tavoin maan pinnalle, kuten nyt on tapahtunut. Ennen Siperian kraatterien löytymistä moisia metaanihydraattipurkauksia tiedettiin tapahtuneen muinoin vain meren pohjassa, mikä onkin metaanihydraattien ”luontaisin” muodostumispaikka. Vanhat vedenalaiset purkaukset ovat kraatteriensa perusteella olleet huomattavasti nyt tapahtuneita suurempia.

”Kaikkialla arktisten merten pohjassa on nähtävissä ikään kuin rokonarpisia alueita. Ne ovat täynnä satojen metrien levyisiä ja parikymmentä metriä syviä kraattereita, jotka ovat metaaniräjähdysten aiheuttamia”, kertoi minulle geologi Euan Nisbet Lontoossa 2003.

Syntyessään nämä merenpohjankin kraatterit ovat mitä todennäköisimmin olleet huomattavasti syvempiä. Ne ovat vain ajan kuluessa täyttyneet sedimentistä. Arktisten merenpohjapurkausten ajoitetaan tapahtuneen runsaat 10 000 vuotta sitten eli siinä yhteydessä, kun viimeinen jääkausijakso oli päättymässä ja maapallo lämpenemässä nykyoloihinsa. Ne saattoivat merkittävästi vauhdittaa tuolloista lämpenemisepisodia.

Ymmärtänette yskän. Siperian kraatterit konkretisoivat aivan täydellisen ennakoimattomalla tavalla sen, mitä tuleman saattaa pitää. Ikiroudan sulaessa edelleen ja arktisten merialueiden lämmetessä edessä voi olla yhä enemmän ja yhä suurempia metaanipurskahduksia. Ja koska metaani on voimakas kasvihuonekaasu, nämä puolestaan lämmittäisivät maapalloa edelleen. Kyse on ilmastollisesta takaisinkytkennästä, joka hankaluutensa vuoksi puuttuu nykyisistä ilmastomalleista kokonaan ja jonka on ajateltu aktivoituvan vasta joskus kauempana tulevaisuudessa, kenties joskus sadan vuoden päästä.

Myös Etelämantereen itäpuoli epävakaa

Toinen suuren luokan yllätys löytyy Antarktikselta eli Etelämantereelta. Nimittäin aivan alun perin tutkijoiden ajattelu maapallon massiivisten mannerjäätiköiden suhteen kulki siihen malliin, että Grönlannista kyllä saattaisi maapallon lämmetessä sulaa runsaasti jäätä suhteellisen nopeastikin mutta Etelämanner olisi sen sijaan turvassa. Se kun sijaitsee eristyksissä aivan maapallon navalla, hyisten merialueiden ja tuulipyörteiden ympäröimänä.

Jäätikköä. Etelämanner - Antarktis.
Etelämantereen jäätikön reunaa. Jäätikköä. Etelämanner - Antarktis. Kuva: EPA/APO/Dean Lewins tiede

Kunnes kymmenisen vuotta sitten alettiin ymmärtää, että isot osat Länsi-Antarktiksesta ovatkin alttiita romahtamiselle. Tilanne johtuu siitä, että vaikka Länsi-Antarktiksen mannerjäätikkö sinänsä lepää nimensä mukaisesti mannerlaatan päällä, niin iso osa tästä maan ja jään kohtaamisesta tapahtuu merenpinnan alapuolella eikä kuivalla maalla. Näin ollen hiljalleen lämpenenevä ja yhä korkemmalle kohoava merivesi pääsee syömään jäätikköä tämän alapuolelta, mikä voi johtaa laajojen jääkenttien romahduksiin.

Ajattelun seuraavaksi vaiheeksi muodostuikin, että Länsi-Antarktiksen laajamittainen romahdus voi äkisti nostaa merenpintaa nelisen metriä – miltei yhtä paljon kuin Grönlannin lähes täydellinen sulaminen. Sittemmin on myös saatu jo useampia tutkimuksia, joiden mukaan Länsi-Antarktiksen romahdus on jo varma asia, että kriittinen raja on jo ylitetty. Enää tapahtumien aikataulu on auki. Onko romahdukseen aikaa 100 vuotta, 200 vuotta, vai ehkä enemmän, sitä ei tiedetä. Mutta, joka tapauksessa, paljon massiivisempi Itä-Antarktis on sentään yhä turvassa, uskottiin.

No, nyt tuore tutkimus viime viikolta kertoo, että Itä-Antarktiksella on havaittu laaja jääkenttä, joka on vastaavalla tavalla romahdusvaarassa. Kyseinen Tottenin jäätikkö on madaltunut jo jonkin aikaa, ja tarkemmissa tutkimuksissa on paljastunut, että se ei lepääkään oletetusti kuivalla maalla vaan se on suureksi osaksi hyllymäisesti veden päällä. Siksi tutkijoiden mukaan Tottenin jäätikkö voi kokea saman kohtalon kuin Länsi-Antarktiksen jäätiköt, ja yksin sen romahdus aiheuttaisi lähes samanmoisen, noin kolmen ja puolen metrin meriveden pinnan nousun. Lisäksi romahdus saattaisi epävakauttaa Tottenin jäätikköä ympäröivät laajemmat jääkentät.

”Kyse on vain yhdestä jäätiköstä, mutta se on nyt muutoksen kourissa ja se on merkityksellinen merten pinnankorkeudelle maailmanlaajuisesti” kertoo yksi tutkijoista, professori Martin Siegert, ja jatkaa, että tästä seuraava merenpinnan nousu noin 3,5 metrillä ”voi viedä useita satoja vuosia, mutta nyt [kun] prosessi on käynnistynyt se on todennäköisesti pysäyttämätön.”

Kalifornia megakuivuuden partaalla

Samoin viime viikolla uutiset kertoivat myös, että kuivuuden jo neljättä vuotta piinaamassa "Kaliforniassa riittää vettä enää vuodeksi". Väittämä ei tosin aivan sellaisenaan pidä kutiaan, sillä pohjavettä riittää – ainakin periaatteessa – vielä vuosikymmeniksi, mutta tilanne on joka tapauksessa vakava. Sateet ovat huvenneet, vuoristoalueiden lumipeite on jäänyt kymmenesosaan tavanomaisesta, suuret säännöstelyaltaat tyhjenevät ja pohjavesivarantojen pinnat laskevat hälyttävää vauhtia.

Vedenpinta on romahtanut Pirujärven säännöstelyaltaassa Kaliforniassa.
Vedenpinnan korkeus on romahtanut Pirujärven säännöstelyaltaassa. Vedenpinta on romahtanut Pirujärven säännöstelyaltaassa Kaliforniassa. Kuva: EPA/APO/Michael Nelson tiede

Eli eipä sekään uutinen viime vuoden lopulta, jonka mukaan ”Kalifornian ennätyskuivuus päättyi rankkasateisiin”, sitten pitänyt paikkaansa. Ei varsinaisesti. Vettä kyllä tuli, hetken, mutta sitten palattiin taas kuivuuden pariin.

Uunituoreet tarinat paikan päältä ovat karuja: Maanviljelijät ovat pulassa, ja pyöreitä päiviä tekevillä pohjaveden pumppausfirmoilla on parin tuuman paksuiset tilauspinkat. Poraria saattaa joutua odottamaan kolmekin vuotta, uusia reikiä porataan yhä syvemmälle – puoleen kilometriin – ja käytetään jo miljoonia vuosia vanhaa vettä, joka käy koko ajan yhä heikkolaatuisemmaksi sisältäen suolaa ja muita ongelmallisia mineraaleja. Lisäksi pohjaveden huvetessa maa vajoaa, paikoin 30 senttiä vuodessa, ja kastelukanavat ja muut rakennelmat halkeilevat.

Eikä helpotusta ole pidemmällä tähtäimellä luvassa. Päinvastoin, juuri kuukausi sitten julkaistun tutkimuksen mukaan Yhdysvaltain lounaisosien ennustetaan maapallon lämpenemisen takia kenties jo muutaman kymmenen vuoden päästä päätyvän todellisen, pitkäkestoisen megakuivuuden kouriin.

Eli aivan kuten geologi Jonathan Overpeck minulle Tucsonin ulkopuolella, Arizonan erämaassa jo keväällä 2003 totesi: ”Yksi takuuvarma asia on, että koemme tällaisia megakuivuuksia. Niitä on ollut menneisyydessä, niitä saadaan tulevaisuudessa. Maapallon ilmaston muutoksessa on huolestuttavaa se, että voimme tietämättämme aiheuttaa äkillisen hyppäyksen tällaiseen suureen, vuosikymmenestä toiseen jatkuvaan kuivuuteen.”

Tässä asiassa ei siis mitään uutta. Paitsi ehkä kysymys: joko megakuivuus on täällä, vai onko meneillään oleva kuivuus vasta ”lämmittelyä”?

Amazonin sademetsät oireilevat

Paljon muutakin voisi mainita. Kuten muutaman päivän takaisin Nature-lehden uutisen, jonka mukaan Amazonin sademetsän hiilinielu on yllättäen jo alkanut hiipua. Yhteensä 92 tutkijan ryhmä seurasi puiden kasvua säännöllisesti kolmen vuosikymmenen ajan 321 mittauspaikalla kahdeksan maan alueella, ja he havaitsivat, että tuona aikana metsän hiilinielu on heikentynyt jopa kolmanneksen. Muutoksen on aiheuttanut, paitsi aivan viime vuosina ilmennyt puiden kasvun heikentyminen, ennen kaikkea jo pitkään jatkunut puiden kuolleisuuden lisääntyminen.

Puita sademetsässä.
Puita sademetsässä. Puita sademetsässä. Kuva: EPA/APO/Cesar Munoz Acebes sademetsä

Syylliseksi puiden kuolleisuuden lisääntymiseen arvellaan – ei niinkään suoraan maapallon lämpenemistä – vaan hiilidioksidin lisääntymistä ilmakehässä. Tämä on yllättävää, sillä hiilidioksidipitoisuuden kasvun on pitkään tavattu ajatella olevan yksinomaan hyvä asia kasvillisuuden kannalta. Nyt tutkijat kuitenkin arvelevat, että ihmisen aiheuttaman ”hiilidioksidilannoituksen” takia puut joutuvat kasvamaan liian nopeasti, tuottavat heikkolaatuisempaa puuta ja altistuvat erilaisille sairauksille.

Sinänsä aiemmin Amazonin sademetsän on ennakoitu voivan alkaa laajassa mitassa kuivua tämän vuosisadan loppupuoliskolla, mutta nyt todettu ilmiö on uudenlainen uhkakuva tälle maailman tärkeimmälle yksittäiselle hiiltä ilmasta imevälle metsäekosysteemille. ”Tämä yllättävä havainto ... korostaa ilmastonmuutoksen ja lämpenevän planeetan tuottamien seurausten ennakoimattomuutta”, kommentoi uutista tiedelehti Science.

Lienee syytä huomata, että – samaan tapaan kuin ikiroudan sulamisen tapauksessa – tämä uusi tieto on jälleen yksi osoitus siitä, miten käytössä olevat ilmastomallit vaikuttavat aliarvioivan erilaisten ilmastollisten takaisinkytkentöjen merkitystä ja siten tulevan lämpenemisen nopeutta.

Pitkä matka Pariisiin

Mitähän muuta uutta tässä ehditään ennen joulukuussa Pariisissa järjestettävää suurta ilmastokokousta oppimaankaan? Listaltani kun puuttuvat vielä muun muassa parin viikon takainen uutinen arktisen merijään ennätyksellisestä talviaikaisesta sulamisesta samoin kuin eilinen tieto, jonka mukaan Grönlannin sulaminen vaikuttaa jo heikentäneen Golfvirtaa jopa viidenneksen. Mitä siis seuraavaksi?

Kuinka monta merileijonan pentua ajautuukaan tänä keväänä nälkäkuoleman partaalla Kalifornian rannoille? Tähän mennessä yli 1650 – yli viisi kertaa enemmän kuin toistaiseksi pahimpana vuotena 2013. Meri on liian lämmin, saaliskalat kadonneet muualle ja emot niiden perässä.

Tai kuinka käykään arktisen merijään tänä kesänä? Vieläkö se selviää syyskuussa huipentuvan sulamiskautensa yli? Ja tehdäänkö tänä vuonna ehkä taas uusi globaali lämpöennätys? Vuosi 2014 oli ennätyslämmin, ja tämän vuoden alku ainakin uudessa ennätystahdissa.

Tuntuu siltä, että jos uutiset jatkuvat yhtään samankaltaisina kuin nyt alkuvuodesta, niin 2015 jää historiaan yhtenä ilmastonmuutoksen käänteentekevistä vuosista.

Mutta sitten – toisaalta – mahtuu mukaan rahtunen toivoakin. Aivan äskettäin nimittäin kuultiin myös, että vuonna 2014 maailman hiilidioksidipäästöt eivät enää kasvaneet. Tämä on International Energy Agencyn (IEA) mukaan ensimmäinen kerta, että näin käy samalla kun maailmantalous kasvaa. ”Tämä antaa minulle vielä enemmän toivoa, että ihmiskunta kykenee työskentelemään yhdessä taistellakseen ilmastonmuutosta vastaan”, totesi IEA:n pääekonomisti Fatih Birol.

Eri asia sitten on, kuinka pysyväksi tämä päästöjen tasaantuminen lopulta osoittautuu, ja saataisiinko päästöt pian jopa vähenemäänkin. Lienee ylioptimistista toivoa, että vuosi 2015 olisikin, kaikesta huolimatta, käänne parempaan? Ja ehkä Pariisin COP21-kokous tuottaisi vihdoin sen kauan kaivatun, maailmanlaajuisen ja sitovan ilmastosopimuksenkin?

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Tiede