Alkoholistin läheiselle on apua tarjolla - näin lukijat kommentoivat

Minnesota-hoitomallin tunnekartta, kuvattu Rehapissa vuonna 2014 Kuva: Yle/ Heidi Richert minnesota-hoitomallin tunnekartta

Julkaistu 26.03.2015 - 13:18. Päivitetty 01.04.2015 - 10:42

Päihderiippuvaisten läheisille on olemassa monenlaista apua, terapiamuotoja ja vertaistukea. Juuri itselle oikeanlaisen hoidon löytyminen voi olla pitkä prosessi.

Jos avun hakeminen askarruttaa mieltä, sitä ei tarvitse pohtia yksin: kunnalliset ja yksityiset tahot tarjoavat erilaisia tapoja alkoholiriippuvuuden ja alkoholistien läheisten hoitamiseen. Myös vertaistukiryhmistä löytyy apua alkoholistien lähimmäisille. ks. Pullopostia lapsuudesta -keskusteluryhmä

10 kysymystä alkoholistin aikuiselle lapselle -kyselyssä lukijat vastasivat kysymykseen, oletko saanut ongelmiisi apua ammattilaiselta. Alla vastauksia ja kokemuksia sekä apua saaneilta että niiltä, jotka eivät ole apua hakeneet tai saaneet.

Artikkelin lopussa on linkkejä ja kirjavinkkejä liittyen alkoholistin läheisen elämään ja avun hakemiseen.

Alkoholistin aikuinen lapsi, oletko saanut ongelmiisi apua ammattilaiselta?

Kyllä, olen hakenut ja saanut apua

- Traumaterapian avulla minusta on tullut kokonainen, ehyt, aikuinen nainen, jolle elämä viimeinkin hymyilee arjen keskellä.

- Kävin opiskeluaikana YTHS:n psykologilla, se vahvisti vain kokemustani siitä ettei kannata turhaan valittaa. Varmaan johtui siitä, että menestyin opinnoissa, yöllisistä hengenahdistuksista huolimatta. Avun hakeminen jäi tähän yhteen kertaan.

Avun sain vasta AAL- yhteisöltä vaikka sitä muualtakin hain

- Terapeutilla käyminen selkeyttää ajatuksia, mutta suurin tekijä on oma itse. Kaikki se kipu vaan pitää käydä lävitse. Se pitää kaikki ajatella lävitse itse.

- Avun sain vasta AAL- yhteisöltä vaikka sitä muualtakin hain.

- Lopetin viime keväänä pitkän psykoanalyysin. Olen ollut siihen hurjan paljon tyytyväinen. Sain sen avulla masennuksen parannettua ja unettomuutenikin on vähemmän koko aikaista. Myös jatkuva ahdistuneisuus on menneisyyttä. Pystyn käsittelemään tunteitani paremmin.

- Psykoterapeutti voi olla korjaava kokemus sekä isästä että äidistä.On tärkeää, että terapeutin voi valita itse ja että terapeutti on sellainen, jonka kanssa kemiat sopii yhteen. Suosittelen terapiaa kaikille, joilla on siihen mahdollisuus.

- Olen hakenut aiemmin apua moniin eri vaivoihin, mutten koskaan puhunut suoranaisesti lapsuuden perheestäni. Nyt päälle kolmikymppisenä olen hakeutumassa terapiaan asian tiimoilta.

- Olen käynyt psykoterapian mutta valitettavasti juomiseni aikana. Äitini juominen on vain yksi tekijä oudossa kodissani.

- Sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuus -häiriöön lukiossa. Olin ollut liian kauan vahva. Hain keskusteluapua, jotta voisin mennä asioissa eteenpäin. En halunnut sen kaiken pilaavan minunkin elämääni.

- Ammattilaisen kanssa puhuminen on paras päätös elämässä. Tähän pisteeseen pääsin vasta yli 25 -vuotiaana. Tukiryhmä vapautti puhumaan asiasta myös ystävien kanssa, joille en aiemmin puhunut lapsuudesta, eivätkä lapsuudenystävät tienneet millaista kotielämä oli. Kaikki on helpompaa kun asiasta puhuu.

- Alunperin menin psykologille muista syistä, mutta sieltä ne lapsuus-nuoruus- ja aikuisiän ongelmatkin tulivat pinnalle. Isäni on juonut niin kauan, kuin muistan ja on alkoholisti.

- Sijaisvanhempani ottivat alakoulun viimeisillä luokilla yhteyttä terveydenhuoltoon, jota kautta sain jutteluaikaa psykiatrilta. Jatkoin säännöllisiä käyntejä kahdeksan vuotta. Kävimme yhdessä läpi kokemuksiani ja niiden vaikusta siihen hetkeen, sekä tulevaan.

- Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ja olen sen vuoksi hakeutunut psykiatrin vastaanotolle. Hoitosuhde on jatkunut vuosia.

- Muutaman kerran olen hakeutunut ammattilaisen luokse olon ollessa todella huono, mutta pitkäkestoinen terapia on jäänyt kesken, kun olen kokenut olevani taas ihan hyvässä kunnossa. Hiukan mielessä kummittelee kuitenkin se, koska tulee taas jokin pahempi romahdus.

Ammattiapu on sitä varten, että sitä käytetään

- Kaikki huolenkanto ja auttaminen uuvuttivat vähän yli nelikymppisenä. Sairastuin totaaliseen uupumukseen ja masennukseen. Tunsin vihaa ja katkeruutta vanhempiani ja kaikkia auttamishaluani hyväksikäyttäneitä, elämäni pilanneita kohtaan. Pitkässä terapiassa aloin ymmärtää, ettei minun enää tarvitse jatkaa lapsena sisäistettyä toimintamallia. Minullakin on oikeus apuun ja omaan hyvään elämään.

- Ammattiapu on sitä varten, että sitä käytetään. Jos on polvi kipeänä, niin mennään ortopedille ja jos taas mieli on solmussa, niin voi mennä psykologille. Ammattiapuun turvautumista tunnutaan kuitenkin vielä häpeilevän. Usein on helpompi puhua vieraalle ihmiselle. Tällöin ei tarvitse pohtia, josko vaikka loukkaisi jotakin sanomisillaan. Suosittelen ehdottomasti!

Terapia pitäisi olla kaikille pakollista

- Sairastuin masennukseen isäni kuoleman jälkeen kun olin jo yli 40-vuotias. Söin masennuslääkkeitä kaksi vuotta ja sain keskusteluapua. Luulin nuorempana, että selvisimpä kuitenkin hyvin rankoista lapsuuskokemuksista huolimatta, mutta toisin kävi. Nyt olen sinut asian kanssa ja olen toipunut hyvin.

- Terapia pitäisi olla kaikille pakollista.

- Ahdistus oli jo niin kova teini-iässä, että olin itsemurhan partaalla. Lähipiiri kuitenkin ohjasi minut psykologille, jolle pystyin puhumaan lopulta asioista. Itse en ymmärtänyt että elämän ei kuulu olla niin ahdistavaa, kuvittelin että ahdistus on oma syyni ja ansaitsin sen.

- Kuopuksen syntymän jälkeen hormonini heittelivät paljon ja kuopuksen perinnölliset sairaudet uuvuttivat. Sain neuvolan kautta 5 kerran keskustelun terapeutin kanssa. Huomasin että puin siellä isä suhdetta ja sitä, että minun pitää luottaa aviomieheeni ja antaa hänen olla isä. Minun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin.

- Tällä hetkellä tutkitaan dissosiaatiohäiriön mahdollisuutta lapsuustraumojen aiheuttamana. Olen käynyt vuosien terapian läpi.

- Minulla on säännöllinen hoitokontakti avohoidon yksikössä.

- Avun hakeminen on olut todella hankalaa, kun on tottunut siihen, ettei perheoloista ja pahasta olosta saa puhua. Aikuisena olen oppinut puhumaan ammattilaiselle, miehelleni ja ystävilleni ja olen huomannut, että se helpottaa. Tuntuu paljon kevyemmältä elää, kun voin kertoa asioista läheisille ihmisille eikä tarvitse kantaa kaikkea sisällään.

En ole hakenut tai saanut apua

- Olen miettinyt monestikin mutten halua ryhtyä prosessiin jonka tiedän olevan henkisesti äärimmäisen raskas.

- Minulla on onnekseni 3 sisarusta joiden kanssa olen voinut käsitellä näitä asioita. Tämä on kuitenkin meissä kaikissa syvällä. Ei kaikkia tiedostetakaan arkipäivän toimissa. Me olemme kuitenkin selvinneet kaikista vastoinkäymisistä ja kaikilla on ammatit ja työura jo takanapäin. Suurin kiitos kuuluu siitä äidille ja myös isälleni joka traumatisoitui sodissa eikä siihen aikaan osattu hakea apua.

- Terveydenhoitaja ja koulukuraattorin kanssa tuli juteltua yläasteikäisenä, mutta en kokenut saavani siitä apua.

- Ei meitä silloin -60-70-luvulla kukaan auttanut, joskus poliisi vastasi, kun he tulivat kotiimme ja toivoimme isän vietävän putkaan, että ' älkää tapelko sen kanssa' . Meitä lapsia ja äitiä saatettiin syyllistää vaikka isä riehui hulluna.

- Oma ammattitaustani vaikuttaa siihen. Olen työskennellyt alko- ja huumekatkoilla, k- klinikalla, a-klinikalla, perhetukikeskuksen katkaisuosastolla, suomen ainoalla missä hoidetaan narkomaaniäidit ja perheet.

- Keskustelut muiden sisarusten kanssa on helpottanut asian pohdintaa. Isä ei ole antautunut keskustelemaan asiasta tai jos puhutaan vähättelee asiaa.

- Olen sitä joskus miettinyt. Olen kuitenkin jo vuosia ollut sinut sen asian kanssa, että olen joustamiseni joustanut tässä asiassa ja pallo on isän puolella kenttää. Hän voisi halutessaan ottaa yhteyttä (selvinpäin), mutta ei ole niin tehnyt. Syyllisyys kalvoi pitkään, mutta ei enää. Viha nousee pintaan vain silloin, kun joku ulkopuolinen kommentoi tyyliin "hän on sentään isäsi".

- Olen ajatellut hakeutua terapiaan. Vielä en ole sitä tehnyt.

Olen yrittänyt selvitä omin avuin

- Nykyisin minulla alkaa ilmetä outoja pelon ja häpeän oireita stressaavissa ja mukavuusalueen ulkopuolisissa tilanteissa. Jopa itse tuhoisia ajatuksia ajoittain. Tunteet ovat solutasolla ja tekevät voimattomuuden sekä osaamattomuuden oloiseksi. Mikään ei tunnu miltään. Elämä on näköalatonta, vaikka oma perhe-elämä on kunnossa. Vanhempieni tämän hetken tilanne on alkanut kiristää jo miehenikin hermoja.

- Olen yrittänyt selvitä omin avuin.

- En suoranaisesti alkoholiongelman takia vaan sosiaalisten pelkojeni ja masennuksen takia, jotka johtuneet varmaankin alkoholistivanhemmasta osaltaan. Olin paljon nuoruudessani kotona ja en päässyt viettämään aikaa ikäisteni nuorten kanssa, kun huolehdin kodista, kulisseista ja sisaruksista alkoholistivanhempaa myöden.

- Kihlattuni isä joi itsensä hengiltä. Olen saanut siis puolisoltakin paljon vertaistukea. Olemme kummatkin kotoisin köyhistä alkoholinhuuruista perheistä. Olemme nyt kouluttautumassa hyväpalkkaisiin ammatteihin, ja meillä on tarve ja halu elää loppuelämä onnellisesti, ilman että alkoholi näyttelee siinä isoa osaa. Meillä on kova tarve näyttää, että pärjättiin ja menestyttiin, kaikesta huolimatta.

- Kynnyksiä näihin tulisi madaltaa todella ja tehdä helposti lähestyttäviä ja tiedottaa niistä aivan toisella tavalla. Etenkin jos nyt alkoholistin lapsi on menestynyt elämässään, voimolla todella vaikea hakeutua ammattiauttajalle, vaikka asiat edelleen painaisivat. Ei haluta leimaantua.

Haluaisin hakea apua, mutten tiedä onko se aiheellista

- Haluaisin hakea apua, mutten tiedä onko se aiheellista. Olen aiheesta lyhyesti puhunut esim. terveydenhoitajan kanssa.

- Kysymys on huono. Olen käynyt vertaistukiryhmässä vuosia, mutta en katso sitä avun hakemiseksi ammattilaiselta.

- Olen pitänyt kaiken sisälläni, koska lapsena ollessani ei kukaan apua tarjonnut. Huomaan kyllä miettiväni, että puhuminen ammattilaiselle voisi olla hyväksi. En kuitenkaan uskalla kertoa kokemuksistani kenellekään ventovieraalle.

- Terveyskeskuksen keikkalääkäri ei osaa antaa neuvoja. Kriisipuhelimeen soittaminem tuntuu jotenkin kornilta näin vuosien jälkeen.

- Olen aina vähätellyt lapsuuden kokemuksia ja tuntenut suurta häpeää ja syyllisyyttä toisen vanhemman alkoholin käytöstä.Sainhan koko lapsuuteni kuulla miten hankala olen lapsena ollut vahvan tahtoni vuoksi.

- Minulle on sanottu että muut tarvitsevat minua enemmän apua.Avunpyynnöilleni on naurettu. Minulle on ilkeämielisesti sanottu, että mä kyllä pärjään ja käännetty selkä.Olen tainnut osua aina väärään aikaan vääriin ihmisiin tai he ovat oikeassa tai esiintymiseni ei ole ollut vakuuttava asian kanssa.

En enää menisi availemaan mielelläni kivettyneitä arpia, se voisi olla pahasta kun on löytänyt oman tapansa niistä selvitä lähes ehjäksi

- Ne nyt ovat jo niin kaukaisuudessa olevia asioita, maailma oli niin erilainen silloin. Kasvatus muutenkin, lasten piti olla näkymättömiä. Huudettiin ja kuritettiin, se oli hyväksyttyä. En enää menisi availemaan mielelläni kivettyneitä arpia, se voisi olla pahasta kun on löytänyt oman tapansa niistä selvitä lähes ehjäksi.

Pullopostia lapsuudesta -dokumenttisarjan kaikki jaksot löytyvät Yle Areenasta ja yle.fi/pullopostia -sivulta huhtikuun loppuun saakka

Video ei enää katsottavissa

Kirjallisuutta aiheeseen liittyen:

Mika Arramies ja Tuulikki Hakkarainen; Viimeinen pisara : toipumisen avaimet - tietoa alkoholismista ja läheisriippuvuudesta
Lilli Loiri-Seppä; Selviämistarinoita
Melody Beattie; Irti läheisriippuvuudesta – Miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni
Tommy Hellsten; Virtahepo olohuoneessa: läheisriippuvuus ja sisäisen lapsen kohtaaminen
Ben Furman; Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus
Robert J. Ackerman;Lapsuus lasin varjossa : lapsi alkoholiperheessä : opas vanhemmille, ammattikasvattajille ja hoitotyöntekijöille
AAL punainen kirja, Aikuiset lapset : alkoholistiset/toimintahäiriöiset perheet
Martti Paloheimo; Suomalaisen lapsuuden haavat : miten sinua kohdeltiin
Susanna Alakoski; Sikalat