Hyppää pääsisältöön

Parasta aikaa blogi 30.3. Bändi pelaa omaa peliä

Blogisti Pekka Laine ohjelmassa Parasta aikaa
Blogisti Pekka Laine ohjelmassa Parasta aikaa Kuva: Emmi Jormalainen parasta aikaa

Jokainen palloilu-urheilua vähänkin seuraava tietää, että valmentajien ja pelaajien suusta pärskähtää erätauoilla ja pelien jälkeen usein merkitykseltään väljähtäneitä vakiofraaseja. "Hyvällä liikkeellä kolmanteen erään"."Joukkueella on kova tahtotila". Niinpä niin. Yksi erityisen hämärä käsite on ”pelata omaa peliä.” Hyvin tämä menee, kunhan muistamme pelata omaa peliä. Kuinka on vastustajan laita - hänen, jota usein kutsutte kaveriksi, joskus jopa naapuriksi? Eikö hän aio puuttua peliin? Jatkuuko oma peli silloinkin, kun taklaus poistaa ilmat keuhkoista?

Urheilun sijaan ajatus oman pelin pelaamisesta istuu mielestäni paremmin musiikkiin. Suomalaisen rockinkin maailmasta on helppo löytää artisteja ja yhtyeitä, jotka aidosti näyttäisivät pelaavan oman jääräpäisen suunnitelmansa mukaisesti ja ympärilleen vilkuilematta. Bändistömme mestaruussarjatasolle yltäneistä ryhmistä Egotrippi on edustanut ainakin minulle juuri tällaista lähestymistapaa musiikin tekemiseen ja urasuunnitteluun. Yhtyeellä on oman sydämen ja sisäisen äänen sanelema selkeä esteettinen koodisto, jolla musiikkia tehdään. Egotripillä on oma ”pelikirja”, josta syntyy oma muista erottuva ääni.

Egotrippi soittaa hyvin, kirjoittaa kauniita melodioita, laulaa ne upeasti enkelimäisissä harmonioissa

Huvittavaa asiassa on se, että erottautumiseen ei tässä tapauksessa tunnu liittyvän mitään tietoista ponnistelua tai yritystä poiketa normista. Egotrippi soittaa hyvin, kirjoittaa kauniita melodioita, laulaa ne upeasti enkelimäisissä harmonioissa. Yhtye siis palloilee The Beatlesin eli suurimmasta suurimman paaluttamalla pelikentällä kitarat helisten ja stemmat vaivattomasti pölähdellen. Egotrippi luo musiikkiaan keskellä valtavirtaa, joka ei kuitenkaan Suomessa ole koskaan ollut rockin pääuoma. Näppäriä sanailijoita pohjattomasti arvostavassa ja rujoihin lauluääniin loputtomalla kärsivällisyydellä suhtautuvassa rockkulttuurissa sointi ja sävelet edellä toimiva on outolintu. Kaunista poppia stemmoissa laulavat kitarayhtyeet ovat täällä aivan erityisellä tavalla kummajaisia, joita erikseen ihmetellään ja muistellaan. Oi sitä Kasevaa silloin kauan sitten! Oli se kaunista.

Egotripin vastailmestynyt albumi Vuosi nolla kiteyttää tyylikkäästi sen tosiseikan, että oman pelin pelaaminen usein tarkoittaa ajautumista irralleen vallitsevista musiikkitrendeistä. Reippaasti rinta rottingilla tehty kuusikymmentälukulais-yhdeksänkymmentälukulainen kitaranhelke ei todellakaan ole SE KOVA JUTTU juuri nyt, mikäli suhdannebarometreja seuraa. Voimapop on palannut luonnolliseen kotiinsa eli levyjä keräilevien ja kellaribändeissä renkuttavien ikääntyvien musanörttien hellään syleilyyn. Valtavirrassa en näe enkä kuule kaupallista vakuumia tai sosiaalista tilausta Mikin, Knipin, Skelen ja kumppaneiden mehevän klassiseksi kitarapopiksi kristallisoituneelle ilmaisulle.

Egotrippi kuitenkin porskuttaa sujuvasti nykyvaltavirran seassa. Juuri tätä oman pelitaktiikan noudattaminen parhaimmillaan tarkoittaa - uskoa ja luottamusta valittuun tiehen silloinkin, kun kaikki kommentaattorit ja konsulentit viittovat tekemään u-käännöksen. Lopussa laadukas ja sinnikäs tekeminen palkitaan ja rahatkin tulevat tilille. Eivät riittävässä määrin, mutta tulevat kuitenkin. Syytä olisi, sillä Vuosi nolla on hieno ja tasavahva levy. Siltä tuskin nousee Matkustajan tapaista karaoke-anthemia tai Älä koskaan ikinä -tyyppistä sietokyvyn rajoja testaavaa korvamatoa. Egotrippi pelaa levyllä täyden peliajan mokaamatta kertaakaan ja tasaiseen tahtiin verkkoja heilutellen. Mielestäni se on tosi jees.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua