Hyppää pääsisältöön

Ortodoksikirkon voimavarat ovat perinteissä, sakramenteissa ja erilaisuudessa

Ortodoksinen kirkko on kristillinen kirkko, jonka paikalliskirkoista suurin osa sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä. Ortodoksinen kirkko on Suomessa maamme toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö. Sen jäsenistä suurin osa on pitkään ollut rajakarjalaisia ja heidän jälkeläisiään.

Kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan alkoi kasvaa 1970-luvun puolivälistä lähtien. Tuolloin suhtautuminen uskontoihin ylipäätään muuttui suopeammaksi. Ortodoksinen kirkko sai uusia jäseniä erityisesti evankelis-luterilaisesta kirkosta. Tavallisimmin uudet jäsenet ovat olleet nuoria tai keski-ikäisiä naisia. Ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on 2000-luvulle tultaessa kasvanut yli 60 000:een, joka on noin prosentti koko väestöstä.

1984 ja 2006 tehdyissä ortodoksisuutta esittelevässä ohjelmassa pohdittiinkin syitä ortodoksisuuden ja ortodoksisen kirkon suosion kasvuun. Voisiko kyse olla vain muoti-ilmiöstä? Haastatteluissa yhtenä suosion syynä pidettiin sitä, että Suomessa idän kirkkoon suhtauduttiin nyt suopeasti. Sitä ei enää pidetty vieraana kirkkona vaan sitä voitiin jo pitää toisena kansankirkkona. Toisaalta rivijäsenille perinteiden merkitys ortodoksisuuden säilymisen kannalta oli ensiarvoisen tärkeää. Käännynnäiset taas kokivat ortodoksisuuden erilaisuuden eheyttävänä ja hengellistä elämää rikastuttavana tekijänä.

Vaikka ortodoksinen kirkko on kulkenut vuosisadasta toiseen lähes muuttumattomana, sen jäsenten suhtautuminen kirkkoon ja sen käytännöihin on muuttunut. Selvimmin tämä näkyy siinä, että kirkossa käynti on monen kohdalla vähäistä. Siitäkin huolimatta kirkon olemassaoloa pidetään tärkeänä. Kirkko kuitenkin tarjoaa tukea ja ohjausta. Perinteet ovat usealle ortodoksille selvin ja kenties helpoin tapa siirtää omaa uskoaan seuraavalle sukupolvelle. Ruokakulttuuri, paasto, ikonit ja ristinmerkki ovat ortodoksisuuden perinteitä, jotka elävät yhä.

Suomessa ortodoksinen uskonto esittäytyy kenties eksoottisimpana Uuden Valamon luostarissa Heinävedellä. Siellä pääsee tutustumaan niin ikonitaiteeseen kuin liturgiaankin. Luostari ei kuitenkaan pyri käännyttämään ketään vaan se tarjoaa mahdollisuuden tutustua ortodoksisuuteen. Psykologi Pentti Leimanin tie ortodoksiksi alkoi juuri Valamosta. Hänen mielestään kääntymisessä ortodoksisuuteen ei ole kyse muoti-ilmiöstä. Hänen mukaansa hengellisyyteen liittyvät kysymykset eivät ole koskaan muoti-ilmiöitä. Eikä hän myöskään tieteellisen koulutuksen saaneena pidä uskossa olemista ristiriitaisena asiana. Hengellinen maailma kun on sisäistä maailmaa ja tiede tutkii näkyväistä maailmaa. Leimanille itselleen ortodoksisuus oli yllättävää, sillä se oli sisällöltään erilaista kuin se kristillisyys, johon hän oli lapsesta lähtien tottunut ja siitä sittemmin erkaantunut. Ortodoksisuudessa ei ole minkäänlaista valmiin mallia tai kertakaikkisuuden makua. Eikä Leimanin mukaan myöskään kyse ole siitä, oletko uskossa vai etkö ole.

Toimittaja Seppo Pyysalo tapasi 2006 espoolaisen Annika Heinäsen, jonka kokemukset ortodoksisuudesta kulkevat samansuuntaisesti Leimanin näkemysten kanssa. Heinänen pohtii haastattelussa omaa neutraalia suhdettaan luterilaisuuteen ja ensikosketustaan ortodoksisuuteen. Hänen tiensä ortodoksikirkon jäseneksi alkoi myös Valamosta. Luostarissa koettu ja opittu tiivisti Heinäsen suhdetta kristilliseen elämään siten, että jumalanpalveluselämä ja ennen kaikkea ehtoollinen ovat hänen hengellisen elämänsä viitoittajia. Hänkään ei vaihtanut luterilaisuutta ortodoksisuuteen muotioikusta. Hän löysi vastauksia ortodoksisuudesta omaan henkilökohtaiseen elämään liittyvissä kysymyksissä. Ja mistään Heinänen ei ole omien sanojensa mukaan joutunut luopumaan, koska ei ole olemassa mitään kiellettyjen asioiden listaa. Pikemminkin hän on kokenut saaneet elämäänsä paljon uutta sisältöä.

Lisää ohjelmasta

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto