Hyppää pääsisältöön

Esa Leskisen taiteen kolme peruspilaria ovat yhteiskunnallisuus, nauru ja mysteeri

Vesa Vierikko on A. I. Putkonen, Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirjan päähenkilö.
Mielipuolen päiväkirjan mainosjuliste Ryhmäteatterin ikkunassa on inspiroinut ohikulkijaa. Vesa Vierikko on A. I. Putkonen, Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirjan päähenkilö. Kuva: Yle/ Tuula Viitaniemi esa leskinen

- Se ei ole loputon se kaivo, mistä voi ammentaa. Täytyy välillä huilia ja miettiä, sanoo ohjaaja-näytelmäkirjailija Esa Leskinen. Hän on pitkästä aikaa tilanteessa, jossa huilaaminen on mahdollista.

Esa Leskinen pitää virkavapaata Ryhmäteatterin johtamisesta.
Esa Leskinen pitää virkavapaata Ryhmäteatterin johtamisesta. esa leskinen
Leskinen on ollut Ryhmäteatterin johdossa vuodesta 1998 asti, ja esityksiä on syntynyt yksi per vuosi, joskus kaksikin. Leskinen sanoo suoraan olevansa väsynyt. Siksi hän jäi virkavapaalle uusimman ohjauksensa, Mielipuolen päiväkirjan, helmikuisen ensi-illan jälkeen. Tämän vuoden hän työskentelee apurahan turvin, tavoitteenaan kirjoittaa uusi näytelmä. Kirjoittaminen ei Leskisen mukaan helpotu kokemuksen karttuessa: rima nousee, ei suinkaan laske.

- Pitäisi keksiä pyörä uudestaan, eikä siihen loputtomiin pysty, hän toteaa. Olennaista on Leskisen mielestä löytää itseä haastava näkökulma todellisuuteen. Liian kiivaassa tahdissa on se vaara, että alkaa elää teatterin muodostamassa sijaismaailmassa – ja menettää kykynsä katsoa ympärilleen.

Mielipuolen päiväkirjan Esa Leskinen kirjoitti yhdessä käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälän kanssa. He ovat kirjoittaneet yhdessä useita teoksia. - Me kai jotenkin kestetään toisiamme, sanoo Leskinen ja nauraa. Yhteistyö on suunnitelmissa nytkin. Kumpikin etsii aihetta ensin tahoillaan.

- Jos mä löydän jotain, tai jos Sami löytää jotain, josta päästään yksimielisyyteen, voidaan ruveta kirjoittamaan. Silloin Keski-Vähälä kantaa läppärinsä Leskisen toimistoon Ryhmäteatterin yläkerrassa, ja asettuu sohvalle pitkäkseen. He kirjoittavat, puhuvat, heittelevät fläppitaululle ideoita. - Se vähän kuin psykoterapiaa. Yhtäkkiä puhuessaan saattaa keksiä jotain.

Mielipuolen päiväkirjan runko kirjoitettuna fläppitaululle.
Mielipuolen päiväkirjan rakenne on hahmoteltu tähän. Mielipuolen päiväkirjan runko kirjoitettuna fläppitaululle. esa leskinen
Kun rakenne ja henkilöt on keksitty, on suurin osa työstä tehty. - Dialogin kirjoittaminen on lastenleikkiä, sitä pystyy tekemään kuka tahansa. Mutta teepä se tarina. Teepä ne henkilöt. Se on se ongelma.

Mielipuolen päiväkirja lähti liikkeelle halusta tehdä työtä Vesa Vierikon kanssa. Leskinen etsiskeli sopivaa tarinaa, jossa olisi Vierikolle hyvä rooli. Nikolai Gogolin vinksahtaneet kertomukset Hullun päiväkirja ja Nenä tarjosivat kehyksen, joiden kautta voisi käsitellä Leskistä riivaavaa peruskokemusta: ulkopuolisuutta, maailman näyttäytymistä vääristyneenä. Vierikon rooliksi kehitettiin A.I. Putkonen, omaan todellisuuteensa vajonnut laskenta-assistentti, jonka tukka lähtee tekemään kansainvälistä uraa Microsoftin johtajana.

- Tavalla tai toisella viime vuosina aiheeni on ollut se, että maailma on hullu, Leskinen pohtii. Mielipuolen päiväkirjassa aihe on hänestä paljaimmillaan: päähenkilö Putkonen on hullu, hänen on oltava hullu, koska hullussa maailmassa ei muuten selviä.

Todellisuus on aika ahdistava, jos sitä rupeaa ajattelemaan. Sen takia emme ajattele sitä.

Leskinen puhuu pitkään nykymaailman jättimäisistä ongelmista: öljyriippuvuudesta, ilmastonmuutoksesta, väestön liikakasvusta, ruoantuotannosta. - Meille sanotaan, että pitäisi olla talouskasvua, tai hyvinvointiyhteiskuntaan ei enää ole varaa. Toiset taas sanovat, että kasvua ei saa olla, muuten tulee ympäristökatastrofi ja maailma loppuu – se on suo siellä, vetelä täällä. Ketä uskoa? Todellisuus on aika ahdistava, jos sitä rupeaa ajattelemaan. Sen takia emme ajattele sitä. Se on meidän ratkaisu, koska meillä on tunne, ettemme voi asialle mitään.

Leskinen haluaa tehdä juttuja, joissa väitetään tulevaisuudesta jotain, jotka käsittelevät juuri sitä, mitä on niin kivuliasta ajatella. - Yhden ihmisen tai yhden teatteriesityksen on vaikea muuttaa maailmaa. Mutta oman elämäsi sinä voit muuttaa. Jos muutat sitä, olet tehnyt jo paljon. Mutta jos et tee mitään, toivoa ei ole.

Robin Svartström ja Vesa Vierikko Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirjassa.
Cooltechin pomo (Robin Svartström) piiskaa työntekijöistään kaiken irti. Vesa Vierikon Putkonen selviää sekoamalla. Robin Svartström ja Vesa Vierikko Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirjassa. Kuva: Mitro Härkönen robin svartström

Ahdistuksesta voisi syntyä tuskaisia teoksia, mutta sellainen ei kiinnosta Esa Leskistä. Siksi hän pitää Gogolista: kirjat ovat hauskoja, vaikka kertovat kauheistakin asioista.

- Meillä on Suomessa vallalla metsäläinen ajatus, että kun on raskasta ja kärsitään, se on hienoa taidetta. Jos on hauskaa, se on pinnallista. Totuus on päinvastainen. On maailman helpointa tehdä juttu, jossa revitään ranteet auki. Mutta on erittäin vaikea tehdä juttu, jossa pystyy leikkaamaan naurusta vakavaan. Komedia on maailman syvällisin taiteenlaji.

Klassikon tekeminen on äärettömän vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin itse kirjoittaminen.

Leskiselle tärkeää teatterin tekemisessä on oman maailman luominen. Siksi hän haluaa kirjoittaa itse, tai vähintäänkin sovittaa alkuteoksista omannäköisiään. On kulunut jo 10 vuotta siitä, kun Leskinen viimeksi ohjasi jonkun muun kirjoittamaa nykydraamaa, edellisestä klassikko-ohjauksesta on vielä kauemmin.

- Klassikon tekeminen on äärettömän vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin itse kirjoittaminen – jos vaatii itseltä sitä, että on jotain sanottavaa. Helposti klassikosta sanotaan, että 'tämä on niin ajankohtainen', vaikka se ei ole millään tavalla ajankohtainen, eikä liity yhtään mihinkään.

Esa Leskinen pitää virkavapaata Ryhmäteatterin johtamisesta.
Esa Leskinen pitää virkavapaata Ryhmäteatterin johtamisesta. esa leskinen
Esa Leskinen nousi teatterimaailman tietoisuuteen 1990-luvun lopussa ohjauksillaan Equus (1996) ja Idiootti (1997). Jälkimmäinen aloitti hänen uransa Ryhmäteatterissa. Silloin Leskinen teki pyhyyden teatteria, kuten hän asian ilmaisee. Sittemmin pyhyys on väistynyt ja tilalle on tullut mustaa naurua ja yhteiskuntakritiikkiä. Mielipuolen päiväkirjassa – omasta mielestäni – mysteeri, nauru ja yhteiskunnallisuus yhdistyvät uudella tavalla. - Ehkä vanhemmiten oppii yhdistelemään erilaisia asioita. Se on hyvä puoli vanhenemisessa. Ainoa hyvä puoli, sanoo Leskinen ja nauraa taas.
Saan näppylöitä psykologisesta realismista.

Leskinen on jättänyt taakseen psykologisen realismin. Hän haluaa tehdä brechtiläistä, juonivetoista teatteria, jossa teatterillisuus on lähtökohtana. Gogolin Päällystakki (2009) aloitti tämän linjan. - Sanoin näyttelijöille, että älkää tulko kysymään yhtään semmoista kysymystä, että ’mitä tää henkilö ajattelee?’ tai ’mitkä tän sisäiset motiivit on?’ Henkilöillä ei ole mitään sisäisiä motiiveja. He sanovat kaiken, mitä ajattelevat. Se on toiminnallista ja kerronnallista teatteria.

Esa Leskinen pitää trilogioista. Gogol-esitysten lisäksi jatkoa odottaa ns. Taivaan alla –trilogia: Helsingin taivaan alla (2006) ja Euroopan taivaan alla (2010). - Se olisi loogisesti Maailman taivaan alla. Me tykätään siitä, että on jatkuvuutta. Ettei tarvitse lähteä tyhjästä.

Vesa Vierikko ja Taisto Oksanen Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirjassa
Putkonen ja Mönkkönen koettavat pysyä mukana Cooltechin loputtomissa organisaatiouudistuksissa. Vesa Vierikko ja Taisto Oksanen Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirjassa Kuva: Mitro Härkönen mielipuolen päiväkirja

Trilogiat mahdollistavat myös roolihahmojen olemassaolon jatkumisen. Leskinen kertoo, että Mielipuolen päiväkirjan hahmo nimeltä Mönkkönen, jota Taisto Oksanen riipaisevan hauskasti näyttelee, on sama kaveri, joka esiintyi myös Jäniksen vuodessa (2013). Ehkä Mönkkönen nähdään vielä kolmannenkin kerran?

- Näkisin mielelläni, että Mönkkönen tekisi comebackin. Hän on koominen henkilö, jota vaivaa tyypillinen meidän aikamme ihmisen ongelma – hän tekee työtä, jota hän sisimmässään inhoaa, koska näkee sen täysin merkityksettömänä tai jopa vahingollisena. Koska tämä asia on yhteiskunnassamme tietynlainen tabu, Mönkkönen ei kuitenkaan pysty sanomaan tätä asiaa itselleen muuten kuin humalassa – selvin päin hän pedantti työmyyrä. Jos keksimme Mönkkösen elämään uusia käänteitä, on mahdollista että tapaamme hänet vielä.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri