Hyppää pääsisältöön

Lastenpsykiatri Janna Rantala: Lasta ei saa lyödä vaikka hermo pettäisi

Lastenpsykiatri Janna Rantalan kolumni
Lastenpsykiatri Janna Rantalan kolumni Kuva: Junnu Lusa lastenpsykiatri

Vanhemman halu kurittaa lasta ei yllätä – lasten kanssa kun joutuu välillä tiukille. Silti se on väärin. Lapsen ei pitäisi joutua kärsimään vanhempiensa turhautumisesta.

Meno on taas kuin apinatarhasta: lapset juoksevat riemusta kirkuen huoneesta toiseen. ”Nyt rauhoitutte! Kohta sattuu!” karjun jostain riemun reunamilta. Tuloksetta, tietenkin.

Ylivirittynyt lapsi (ryhmästä puhumattakaan) ei kerta kaikkiaan pysty rauhoittumaan itsestään. Aikuisen karjunta ei – vaikka sen kuulisikin – ole riittävä apu. Tulos on sama jos käskisi juoksusta hengästynyttä lasta lopettamaan välittömästi huohottamisen. Sen sijaan tilanne pitää pysäyttää fyysisesti, auttaa lasta laskemaan viritystasoaan asteittain, kontaktissa aikuiseen. Hengitellä hetki samaan tahtiin.

Tällä kertaa painovoima hoitaa homman puolestani. Nuorin kompastuu, kaatuu, kolahtaa. Hetkessä tunnelma muuttuu. Nuorin itkee, isommat väistyvät tahoilleen. Kuinka tämä näin upeasti toimi?

Luultavasti kivun takia. Ja pelon. Kunnon kolaus täräytti lapsen maanpinnalle riemutranssistaan. Sisarukset todennäköisesti ennakoivat reaktiotani (suuttuisinko kun nyt sitten sattui, syyttäisinkö heitä) ja pakenivat paikalta.

Samalla tavalla toimisi – valitettavan tehokkaasti - lapsen fyysinen rankaiseminen. Riehuvan lapsen niskatukasta nykäisy, luunappi karjunnan tehosteena tai suoranainen läimäisy. Lapset olisivat pysähtyneet, itkeneet, paenneet ja näennäinen rauha palannut kotiin. Tähän lyhyen kantaman tehoon fyysisen kurituksen yhä jatkuva suosio perustuneekin.

Tähän lyhyen kantaman tehoon fyysisen kurituksen yhä jatkuva suosio perustuneekin.

Näkemissäni tutkimuksissa noin kolmasosa suomalaisista vanhemmista kertoo käyttävänsä edelleen fyysistä rankaisemista. Ilmi ei käy, onko kyseessä vanhemman pinnan katkeamisesta johtuva ylireagointi vai harkittu teko. Yhtä laittomia molemmat.

Monet vanhemmat perustelevat kuritusta huolenpidolla: jos lapsi ei opi tottelemaan minua, en voi olla varma että hän noudattaa ohjeitani myös pois ollessani. Etenkin vaarallisiksi koetuissa asuinympäristöissä se voi oikeasti tuntua elämän ja kuoleman kysymykseltä. Uhka voi olla ulkoinen – slummi, sotatila – tai vanhemman mielikuva maailman vaarallisuudesta, ehkä perintönä viimeisimmän sodan aikaisesta kasvatuskäytännöstä.

Vanhemman – yhtä lailla itseni kuin muiden – halu pahoinpidellä lasta ei minua yllätä. Lasten kanssa kun joutuu yleensä tiukemmillekin kuin muissa suhteissaan. Lapset provosoivat. Lasten tunteet tarttuvat aikuisiin. Väsyneen vanhemman hermo menee helpommin, sitä ottaa tilanteet mustavalkoisesti, näkee asiat vain omasta vinkkelistään. Kyllä siinä voi karmeita tulla mieleen kenelle tahansa.

Väliaikaisesta tehokkuudestaan huolimatta fyysinen rankaisu on väärin. Lasteni ei tarvitse olla turhautumiseni, keinottomuuteni tai puutteellisen itsehillintäni syntipukkeina. Heillä on oikeus harjoitella elämää, mokata, olla tuhmia. Minullakin on siihen oikeus, mutta ei lasteni kustannuksella. Yhden riehumisen loppukuhmu on vielä pientä -– elämä tulee joka tapauksessa kolhimaan ja satuttamaan lapsiani. Minun ei sitä tarvitse tehdä kasvatuksenkaan nimissä. Suojelen heitä ensin itseltäni ja sitten vasta muilta.

Kun olin kolmivuotiaan ja kaksosvauvojen kanssa tosi tiukoilla, suojelin heitä lähtemällä uupumuksesta huolimatta äiti-lapsi-kahvilaan: jos todella tekisin jotain lapselleni, ainakin joku näkisi sen ja auttaisi lasta. Se riitti. Selvisimme. Kiitos teille, silloiset ja nykyiset kanssavanhemmat.

Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus