Hyppää pääsisältöön

Mutkikas tie Naton luo

Nostokuva 3 poliitikon Nato-kannoista
Nostokuva 3 poliitikon Nato-kannoista Kuva: YLE/Anne Aukee suomi

Suomi ja Nato ovat hiipineet lähemmäs toisiaan 1990-luvun alusta lähtien. Poliittisten päättäjien on usein ollut vaikea muodostaa tai ilmaista selkeää kantaa Nato-suhteen muutoksiin. Ennen uuden askeleen ottamista sen on kiistetty vievän lähemmäs Natoa, ja jälkikäteen todettu Suomen olevan entistä tiiviimmin sotilasliiton kyljessä.

Suomen tie Naton portille -grafiikka
Suomen tie Naton portille -grafiikka suomen tie naton portille

Suomessa on käyty keskustelua mahdollisesta liittymisestä Natoon Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien. Uudenlainen kausi alkoi Naton perustettua Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston NACC:n Yhdysvaltojen aloitteesta aivan 1991 lopussa.

NACC perustettiin entisen Varsovan liiton maita varten. Neuvoston jäsenten oli tarkoitus tehdä yhteistyötä muun muassa sotilasoppien ja armeijoiden kehittämisen, koulutuksen sekä aseteollisuuden saralla.

Maaliskuussa 1992 puolustusministeri Paavo Väyrynen (kesk.) totesi: "Suomi ei tarkastele asiaa niin, että juuri NACC:hen liittyminen olisi meille vaihtoehto. Se voi olla, mutta voi olla olemattakin." (HS 24.2.1992)

Toukokuussa ministeri kertoi: "Meidän toivomuksemme on, että saamme mahdollisimman paljon tietoa Naton ja ennen muuta NACC:n toiminnasta. Pyrimme parhaillaan tutkimaan, miten informaation kulku voidaan järjestää”. (HS 29.5.1992)

Tiedonkulku järjestyi Naton ilmoitettua 4. kesäkuuta ottaneensa Suomen pysyväksi tarkkailijaksi neuvostoon. Päätöksen tekivät Naton jäsenmaiden ulkoministerit.

Tarkkailijajäsenyys yllätti Suomen ulkopoliittisen johdon: epäselvää oli, oliko Suomi edes hakenut jäsenyyttä. NACC:n kokous oli alkamassa Norjassa jo seuraavana päivänä, joten varsinaista poliittista johtoa ei ehditty saada paikalle, vaan edustamaan määrättiin Oslon suurlähettiläs Kaarlo Yrjö-Koskinen.

Presidentti Mauno Koivisto vahvisti tilanteen hämmentävyyden: "Me osoitimme kiinnostusta olla mukana seuraamassa asioiden kulkua ja meille hyvin yllättävällä tavalla meidät kutsuttiinkin mukaan hyvin kiireisen aikataulun mukaan”. (HS 9.6.1992)

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta ei suhtautunut tietoon suopeasti. Valiokunnan puheenjohtaja Pertti Paasio (sd.) vaati selvitystä siitä, millaisen päätöksenteon kautta Suomi haki NACC-tarkkailijaksi.

Ministeri Väyrynen selitti, että mitään päätöstä tarkkailijajäsenyydestä ei ollut tehty ja Suomi oli vain huomioitsija Oslon kokouksessa. Naton edustajien tulkinta oli eri: Suomi oli saanut pysyvän tarkkailija-aseman ja osallistuisi jatkossa kaikkiin NACC:n kokouksiin.

"Suomi on Oslon jälkeen mukana pysyvänä NACC-tarkkailijana. Suomi voi toki hypätä pois NACC:stä myöhemmin, jos se itse jostain syystä haluaa", Naton päämajassa työskentelevä poliittinen analysoija sanoi. (HS 18.6.1992)

Selittely on taas sitä luokkaa, että . . . valiokunnan tulee puuttua asiassa harjoitettuun tolkuttomaan tohelointiin.― Erkki Tuomioja

Ulkoasiainvaliokunnan kuultua Väyrysen selostuksen tilanteesta valiokunnan jäsen Erkki Tuomioja (sd.) totesi päiväkirjassaan: "Väyrysen selityksen mukaan kyse on aivan ’tavanomaisesta’ ulkopoliittisesta päätöksenteosta, jonka yhteydessä sekoilua on esiintynyt vain Naton päässä. Tämä ei vakuuta valiokuntaa, joka on erityisen huolissaan siitä jos kyse todella on vain ’tavanomaisesta’ päätöksentekotavasta.” (Erkki Tuomioja: Poliittiset päiväkirjat 1991–1994)

Valiokunta kuuli asiasta kesäkuun lopussa myös pääministeri Esko Ahoa (kesk.), minkä jälkeen Tuomioja kirjoitti: ”Selittely on taas sitä luokkaa, että katson nyt edellisestä käsittelystä poiketen, että valiokunnan tulee puuttua asiassa harjoitettuun tolkuttomaan tohelointiin ja näin saatettaisiin tehdäkin, ellei valiokunta olisi päätösvallaton.”

Tarkkailijajäseneksi
virkamiehen toiveesta

Myöhemmin selvisi, että toiveen Suomen tarkkailuasemasta oli esittänyt ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg toukokuussa. Blomberg oli tavannut Naton poliittisten asioiden apulaispääsihteeri Gephardt von Moltken Brysselissä. Kyseessä oli ensimmäinen korkea-arvoisten virkamiesten tapaaminen Suomen ja Naton välillä.

Presidentti Mauno Koivisto kuittasi ulkopoliittisen johdon sekoilun toteamalla: "Sellaista sattuu." (Jaakko Blomberg: Vakauden kaipuu: Kylmän sodan loppu ja Suomi)

Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston kylkeen kiinnittyminen ei ollut kuitenkaan suurin turvallisuuspoliittinen uutinen kesäkuussa 1992. Viides kesäkuuta puolustusministeri Elisabeth Rehn (r.) ilmoitti, että Suomi ja Yhdysvallat ovat allekirjoittaneet kolmentoista miljardin markan arvoisen sopimuksen F/A-18 Hornet -torjuntahävittäjistä. Se on edelleen Suomen historian kallein asekauppa.

Hävittäjäpäätös päätettiin tietoisesti pitää pienessä piirissä ja julkisuudelta piilossa.― Elisabeth Rehn

Hanketta valmisteltiin tiiviillä kolmikolla: Rehnin lisäksi pääministeri Aho ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok.).

Vuosia myöhemmin Elisabeth Rehn valotti prosessia: “Päätös valmisteltiin pimennossa ja vietiin läpi pikavauhtia, poikkeuksellisella tavalla. Hävittäjäpäätös päätettiin tietoisesti pitää pienessä piirissä ja julkisuudelta piilossa. Pelättiin, että se ei etene mihinkään, jos laajat kansanedustajajoukot tai muut päästetään debatoimaan asiasta. Esimerkiksi konetyypin valinnasta tiesi vain noin tusinan verran ihmisiä.” (Johanna Vesikallio: Lillan – Elisabeth Rehnin epätavallinen elämä)

Ruotsalaisen ja ranskalaisen vaihtoehdon häviämistä kaupassa perusteltiin teknisillä ja taloudellisilla syillä. Koivisto ja Aho vakuuttivat, että hävittäjäostoon ei liity turvallisuuspoliittisia seikkoja.

Rehn kommentoi kauppaa myöhemmin: “Se oli demokratian kannalta ruma, mutta pakollinen temppu, että päätös saatiin läpi”.

Sittemmin Rehn on myöntänyt, että kyseessä oli vahvasti ulkopoliittinen päätös. Mahdollisen Nato-jäsenyyden kannalta sotilasliiton järjestelmien kanssa yhteensopivien yhdysvaltalaisten hävittäjien osto oli hyväksi.

"Minulla oli voimakas tunne, että nyt tunnustamme väriä. Nyt näytämme kuuluvamme länsimaailmaan. Minulle se tarkoitti lähentymistä Natoon. Olen aina ollut Nato-myönteinen", muisteli Rehn. (FST5, Vaikuttaja-dokumentti 8.10.2011)

Lamaan syöksyneen valtion miljardiasekauppaa yritettiin pehmitellä pyytämällä hävittäjäostosta Yhdysvalloilta liittolais- eli niin sanottua ystävänalennusta. Esko Aho oli esittänyt toiveen Yhdysvaltain puolustusministerille Richard Cheneylle toukokuussa 1992.

Suomen ulkopoliittinen johto vaikutti jälleen sekavalta, Ahon jätettyä kertomatta alennuspyynnöstään Koivistolle ja Väyryselle. Rehn pyysi tietokatkosta anteeksi Koivistolta. Poliittisten toimijoiden pelastukseksi saapui eduskunnan kesätauko, jonka aikana kevään ja kesän ikävät kömmähdykset alkoivat unohtua.

Epäselvä
rauhankumppanuus

Tsekkisotilaita
Tsekkisotilaita Kuva: EPA tsekkisotilaat

Vuonna 1993 Nato alkoi Yhdysvaltojen aloitteesta kehittää hanketta, jonka tarkoituksena oli lisätä Naton ja sotilasliiton ulkopuolisten Euroopan maiden yhteistyötä. Syntyi rauhankumppanuusohjelma (Partnership for Peace), joka koostuu Naton ja yksittäisten maiden kahdenvälisistä, sotilaallista yhteistyötä koskevista sopimuksista.

Suomea koskevan asiakirjan tavoitteena mainittiin yhteinen suunnittelu, koulutus ja harjoitukset, joiden tarkoituksena oli vahvistaa kykyä ryhtyä rauhanturva-, etsintä- ja pelastus-, humanitaarisiin sekä muihin mahdollisesti sovittaviin operaatioihin. Sopimuksella Suomi sitoutuisi kehittämään joukko-osastojaan paremmin Nato-yhteensopiviksi.

Suomessa käytiin vaiherikas julkinen keskustelu ennen kuin varsinaista virallista aloitetta oli edes tehty. Marraskuussa 1993 Esko Aho kertoi olemassa olevan Nato-yhteistyön riittävän Suomelle.

Myös ulkoministeri Heikki Haavisto (kesk.) kertoi, että kumppanuussopimus on tarkoitettu vain niille, jotka tuntevat itsensä uhatuiksi, ei Suomelle.

Joulukuun puolivälissä Haavisto kuitenkin ilmoitti, että Suomen on täysin mahdollista liittyä hankkeeseen. Aho selitti, että rauhankumppanuus ei sovi perusjärjestelynä Suomelle, joka kuitenkin voisi osallistua hankkeeseen tarjoamalla koulutuspalveluja rauhanturvatehtäviin.

Meille rauhankumppanuus ei olisi askel kohti Nato-jäsenyyttä.― Esko Aho

Nato hyväksyi ohjelman virallisesti tammikuussa 1994 ja teki pian Suomellekin virallisen aloitteen kehysasiakirjan allekirjoittamiseksi. Haavisto totesi, että Suomella ei vielä ole kantaa aloitteeseen.

Kansanedustaja Paavo Väyrynen arvioi tuolloin: ”Se voisi vaarantaa puolueettomuutemme uskottavuuden. Koska rauhankumppanuus ei kuitenkaan merkitsisi minkäänlaisia takuita turvallisuudesta, ei Suomi sellaista sopimusta tarvitse.” (STT 8.1.1994)

"Meille rauhankumppanuus ei olisi askel kohti Nato-jäsenyyttä. Suomi ei odota tämän aloitteen kautta saavansa mitään vaan toimivansa pikemminkin antavana osapuolena", Aho sanoi. (HS 17.1.1994)

Helmikuun presidentinvaalien jälkeen Suomi otti nopeasti presidentti Ahtisaaren johdolla myönteisen kannan aloitteeseen. Haavisto allekirjoitti sopimuksen lopulta 9.5.1994.

Haavisto linjasi: "Suomi ei tavoittele uudenlaista puolustuspoliittista ratkaisua, vaikka se onkin allekirjoittanut läntisen sotilasliiton Naton kanssa sopimuksen niin sanotusta rauhankumppanuudesta." (HS 11.6.1994)

Sotavoimia
yhtenäistämään

Vuonna 1995 Suomi eteni niin käytännön kuin teoriankin tasolla isoin harppauksin. Paavo Lipposen I hallitusohjelma irrottautui aiemmasta puolueettomuuden määritelmästä. Uudessa hallitusohjelmassa Suomi määriteltiin "liittoutumattomaksi".

Rauhankumppanuusohjelman myötä Suomi liittyi 1995 myös sen suunnittelu- ja arviointiprosessiin (PARP). PARP-ohjelman kumppanuustavoitteiden avulla Suomen puolustusvoimia alettiin käytännössä kehittää yhteensopiviksi Nato-maiden kanssa.

PARP ei ole pakollinen kumppanuusohjelman maille, eikä suurin osa kumppanuusmaista olekaan mukana prosessissa. Se on kuitenkin pakollinen askel Nato-maiksi haluaville maille.

Rauhankumppanuusohjelman maiden oli tarkoituksena osallistua Naton kanssa yhteisiin harjoituksiin sekä erilaisiin rauhanturva-, kriisinhallinta- ja pelastusoperaatioihin. Suomessa tämä vaati muutosta rauhanturvalakiin. Samalla myös laajennettiin sotilaiden oikeutta käyttää aseellista voimaa rauhanturvaoperaatioissa.

Lakimuutos mahdollisti Nato-vetoiset kriisinhallintajoukot marraskuussa 1995.

Puolustusministeri Anneli Taina (kok.) analysoi lakimuutosta tuoreeltaan: ”Varmasti tämän eduskunnan päätöksen jälkeen aletaan valmistella uudelleenkoulutusta, jos näin voisi sanoa. En vielä puhuisi valmiusjoukkojen perustamisesta tässä vaiheessa.” (Yle 2.11.1995)

Esko Aho kommentoi oppositiosta käsin: "Tästä tuloksesta tehdään nyt kaksi täysin päinvastaista johtopäätöstä: toiset ovat hallitusryhmien puolella sitä mieltä, että valmiusjoukot saivat tuen, ja toiset ovat juuri päinvastaista mieltä, että asiaa ei ratkaistu vaan valmistelutyö jatkuu.” (Yle 2.11.1995)

Suomi osallistui Nato-johtoiseen IFOR-operaatioon lähettämällä pataljoonan Bosnia-Hertsegovinaan jo seuraavana vuonna.

Komentojärjestelmät
Nato-yhteensopiviksi

PARP:n ensi askeleina muokattiin suomalaisten joukkojen komento- ja viestintäjärjestelmiä Nato-yhteensopiviksi etsintä- ja pelastusoperaatioissa. Samalla suomalaiset joukot ottivat käyttöön Nato-symboleja ja -karttoja. Myöhemmin PARP-ohjelman puitteissa Suomi on sitoutunut muun muassa luovuttamaan kriisinhallintatehtäviin pataljoonia, sota-aluksia, miinalaivoja, tykkiveneitä sekä ilmavoimia.

1990-luvun loppuun mennessä Suomi oli täyttänyt kumppanuustavoitteet Naton komento-organisaation ja -järjestelmien sekä johtamistapojen oppimisesta ja viestijärjestelmien, huollon sekä logistiikan osittaisesta yhtenäistämisestä.

Sittemmin PARP-ohjelmaan lisättiin rauhankumppanuuden vaatimien maajoukkojen kouluttaminen ja varustaminen. Suomalaiset ovat osallistuneet joukkojen yhteisiin harjoituksiin, mutta suomalaisia everstiluutnantteja on koulutettu myös Naton käytännön toimintaan esikunnassa.

Vuonna 1995 tehty lakimuutos mahdollisti myös sen, että ulkomaiset joukot voivat harjoitella Suomessa. Ensimmäinen ulkomaisten sotilaiden kanssa Suomessa järjestetty sotilaallinen harjoitus oli syyskuussa 1999 Nordic Peace 99. PARP-ohjelmaan käytettiin 1990-luvulla vajaat 19 miljoonaa markkaa. 2000-luvulla ohjelmaa on viety yhä käytännönläheisempään suuntaan.

Edustusto
Naton tontille

Vuonna 1997 Suomi lähentyi Nato-päätöksentekoa perustamalla erityisedustuston Naton päämajan alueelle Brysseliin. Samana vuonna NACC lakkautettiin, ja sen tilalle perustettiin Euroatlanttinen kumppanuusneuvosto (EAPC), jonka jäsen Suomi oli alusta lähtien yhdessä muiden rauhankumppanuusmaiden ja kaikkien Nato-maiden kanssa. EAPC ohjaa rauhankumppanuusohjelmaa (PfP). Suomea EAPC:ssa edustaa Suomen erityisedustusto Natossa.

Suomi vahvisti Nato-suhteitaan 1990-luvulla myös rauhankumppanuusohjelman ulkopuolella. Suomi pyrki aktiivisesti EU:n Nato-maiden asehankintoja ja aseteollista yhteistyötä koordinoineen WEAG:n jäseneksi jo vuonna 1996. Suomi otettiin tarkkailijajäseneksi 1997 ja varsinaiseksi jäseneksi 2000.

Suomi toimi myös tarkkailijajäsenenä Länsi-Euroopan unionissa WEU:ssa. Suomi sai oikeuden käyttää puheenvuoroja ja tehdä esityksiä 1997.

Ulkoministeri Tarja Halonen (sd.) sanoi: ”Suomi on osoittanut, että on elämää Naton ulkopuolellakin, yhteistyössä Naton kanssa. Olemme kunnioittaneet liittoutumattomuuden periaatetta.” (STT 21.11.1997)

Itsenäisestä
uskottavaan puolustukseen

2000-luvun lähestyessä turvallisuuspoliittinen puhe alkoi selventyä. Lipposen II hallitus linjasi 1999 hallitusohjelmassaan: ” Suomen turvallisuuspolitiikan perustana on uskottava puolustuskyky.”

Puolustuksen ei tullut olla enää itsenäistä vaan uskottavaa. 2000-luvulla Suomi onkin ollut vahvasti mukana kansainvälisissä operaatioissa.

Suomi liittyi 2002 alun perin YK:n turvallisuusneuvoston alullepanemaan, mutta vuodesta 2003 Nato-johtoiseen ISAF-operaatioon Afganistanissa. Eduskuntapuolueet hyväksyivät Suomen osallistumisen yksimielisesti.

Tarja Halosen aiemmin korostamasta liittoutumattomuudesta luovuttiin, kun ”sotilaallinen liittoutumattomuus” hävisi Suomen hallitusohjelmasta kymmenen vuotta myöhemmin Matti Vanhasen (kesk.) toisen hallituksen myötä 2007.

Ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok.) selitti muotoilua: ”Liittoutumattomuus ei terminä kuvaa oikealla, todellisuutta kuvaavalla tavalla Suomen käytännöllistä asemoitumista kansainvälisessä politiikassa." (Eduskunnan täysistunto 25.4.2007)

Naton jäsenyyttä pidettiin ”todellisena vaihtoehtona tulevaisuudessa” jo Vanhasen ensimmäisen hallituksen turvallisuuspoliittisen seurantaryhmän raportissa vuonna 2004. Kun Suomi teki päätöksen liittyä Naton nopean toiminnan joukkojen (NRF) toimintaan maaliskuussa 2008, Vanhanen kommentoi: ”Tämä ratkaisu ei millään tavalla muuta turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa määriteltyä Suomen Nato-suhdetta.” (Yle 7.3.2008)

Suomi alkoi osallistua NRF:n täydentävään toimintaan marraskuussa 2008.

Afganistanin sodasta
isäntämaasopimukseen

Suomalaisten kriisinhallintajoukkojen osallistuminen taisteluihin Afganistanissa 2009 kiihdytti keskustelua siitä, onko Suomi sotaa käyvä maa. Puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund totesi tuolloin: "Suomi on Afganistanissa aseellisen selkkauksen osapuoli." (Yle 8.8.2009)

Myös kansanedustaja Erkki Tuomioja sanoi: ”Turha kiistää, etteivätkö suomalaisetkin ole sotatoimien osapuoli, vaikka me emme sellaiseen rooliin ole ilmoittautuneetkaan.” (Tuomiojan blogi 30.9.2009)

Suomi oli mukana operaatiossa loppuun asti. Vuosina 2009–2014 Afganistanissa kuoli 17 774 siviiliä. Suomalaissotilaita Afganistanissa kuoli yhteensä kaksi vuosina 2007 ja 2011.

ISAF korvattiin vuoden 2015 alussa pienimuotoisemmalla Nato-johtoisella Resolute Support (”Päättäväinen tuki”) -operaatiolla.

Uusin käänne Suomen ja Naton yhteistyössä on viime syksynä allekirjoitettu isäntämaasopimus eli yhteistoimintapöytäkirja. Sen avulla Nato-joukoille luodaan entistä paremmat toimintapuitteet harjoittelulle ja toiminnalle – myös Suomen maaperällä.

. . . ei tämä Suomea lähemmäksi Nato-jäsenyyttä vie.― Carl Haglund

Pääministeri Alexander Stubb (kok.) sanoi: ”Uusi asiakirja ei tarkoita sitä, että Suomeen tulisi Nato-joukkoja tai Nato-koneita.” (Yle 30.8.2014)

Myös puolustusministeri Carl Haglund (r.) sanoi: ”Tämä on puolustushallinnon näkökulmasta hyvä käytännön asia. Mutta ei tämä Suomea lähemmäksi Nato-jäsenyyttä vie.” (Yle 5.9.2014)

Huhtikuussa 2015 Stubb kannatti ensi eduskuntakaudelle Nato-selvitystä, jotta ajankohtaiset Nato-jäsenyyttä koskevat faktat voitaisiin tuoda päättäjien ja kansalaisten harkittavaksi.

Selvitys tehtiin viimeksi vuonna 2007 Ilkka Kanervan ollessa ulkoministeri. Nato-jäsenyyttä kannattava Kanerva kuvaili tuolloin sotilasliiton jäsenyyttä ”ryhmämatkaksi”. Ministeri kertoi ulkoministeriön teettävän tämän vuoksi selvityksen matkan päämäärästä ja matkareitistä.

Isäntämaasopimusta ei selvityksessä mainittu sanallakaan.

Lisätietoa: 2007 Nato-selvitys (ulkoministeriö)

Lyhenteitä
EAPC, The Euro-Atlantic Partnership Council eli Euroatlanttinen kumppanuusneuvosto, joka ohjaa PfP:n toimintaa. Jäseninä Nato-maat sekä rauhankumppanuusmaat.
IFOR, Implementation Force oli Nato-johtoinen rauhanturvaoperaatio Bosnia-Hertsegovinassa 1995 ―1996.
ISAF, International Security Assistance Force oli YK:n aloitteesta Afganistanin viranomaisten tueksi suuntautunut operaatio, jonka johdon Nato otti 2003.
NACC, North Atlantic Co-operation Council on 1992 aloittanut Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvosto, jonka tarkkailijajäsen Suomi oli. NACC korvattiin myöhemmin EAPC:lla.
Nato, North Atlantic Treaty Organization eli Pohjois-Atlantin liitto on 1949 perustettu sotilasliitto, jolla on 28 jäsenmaata.
NRF, Nato Response Force eli Naton nopean toiminnan joukot perustettiin 2003. Niiden tulisi nimensä mukaisesti kyetä lähtemään toiminta-alueelle viiden päivän varoitusajalla. NRF:n alla toimii ilma-, maa- ja merivoimia sekä erikoisjoukkoja. Naton ulkopuolisia maita – kuten Suomi – on mukana täydentämässä Nato-maita.
PARP, Planning and Review Process on vuonna 1995 alkanut rauhankumppanuusohjelman hanke, jonka avulla kehitetään osallistuvien maiden asevoimia yhteensopiviksi Nato-joukkojen kanssa.
PfP, Partnership for Peace on vuonna 1994 alkanut rauhankumppanuusohjelma, jonka jäsen Suomi on.
WEAG, Western European Armaments Group on EU:n Nato-maiden asehankintoja ja aseteollista yhteistyötä koordinoiva järjestö.
WEU, Western European Union eli Länsi-Euroopan unioni, joka perustettiin jo 1948 kylmän sodan aikana länsimaiden turvaksi. 1980-luvun puolivälissä järjestö päätettin uudistaa Euroopan unionin puolustuskomponentiksi ja Naton eurooppalaiseksi ”pilariksi”.
YK, United Nations eli Yhdistyneet kansakunnat on 1945 perustettu maailmanlaajuinen hallitusten välinen yhteistyöjärjestö, jolla on 198 jäsentä.

MOT: Natosta isäntä taloon
TV1 maanantaina 20.4. klo 20

MOT:n Nato-paketti