Tuula Viitaniemi
Yle
Olin 10-vuotiaan poikani ja hänen 8-vuotiaan serkkunsa kanssa katsomassa Kansallisteatterissa lastennäytelmää Puluboin ja Ponin teatteri. Töttölöö! Vihdoinkin! Pojan kanssa olemme lukeneet Puluboin ja Ponin Pöpelikkökirjaa, ja lapset odottivat teatteriretkeä kovasti.
Poniksi itseään kutsuva Mai-tyttö yrittää tehdä teatteriesitystä elämästään. Ponin ja Puluboin esittämät pienet kohtaukset taustoittavat tapahtumia, ja niiden kautta saadaan kerrottua Ponin näkökulma perheen aika traagisiin vaiheisiin. Äiti nimittäin paahtaa liikaa töitä ja kiukuttelee, kunnes saa lopulta burnoutin. Toipuakseen äiti matkustaa hermolomalle - kertomatta kellekään minne, tai milloin aikoo palata. Taiteilija-isä ei jaksa kantaa lapsiperheen arkea yksin ja romahtaa täysin. Poni ikävöi äitiään, karkaa ja eksyy kaupungin yöhön. Tunnelma ei kuitenkaan mene liian synkäksi, sillä Puluboi-kirjojen tavoin näytelmässä leikataan terävästi vakavasta hilpeään.
Varsinkin huumoriltaan Puluboi-tarinat ovat täysin pitelemättömiä, suorastaan anarkistisia. Salmen leikittelevä kieli ja hurjat, vai pitäisikö sanoa HULJAT jutut toimivat näyttämöllä siinä missä kirjoissakin. Lapsia tulee kotioloissa helposti toruttua jatkuvista kakkapierupissa-jutuista – heidän mielestään oli mahdottoman ihanaa, kun katsomossa sai kerrankin vapaasti ja aikuisten kanssa käkättää pöräyksille ja Hakaniementorin torikauppiaiden päähän plätsähtäville pulunkakkapommeille.
Puluboi on hassu. Ja sillä oli oikeesti hyvä näyttelijä.Poikien näkemys oli kahtalainen. Heidän mielestään parasta jutussa oli huumori - ja kyllä pojat nauroivatkin paljon. Varsinkin Puluboille.
- Siksi, että Puluboi ei sano R:ää ja on muutenkin hassu. Ja sillä oli oikeesti hyvä näyttelijä, kehui poikani, ja olen täydesti samaa mieltä. Jani Karvinen heittäytyy pulun sulkiin täysillä. Meitä kaikkia nauratti oikeastaan aina, kun honkkeli toripulu kaahasi lavalle. Maija Ruuskasen säveltämistä lauluistakin pojat pitivät. Paitsi synkästä laulusta, jonka esittivät pimeiden katujen mustatakkiset kulkijat.
- Ketä ne oli, kyseli lapsi esityksen jälkeen.
Eeva Putron Poni on soma ja topakka hahmo, uskottava pikkutyttö iloineen ja suruineen. Emmi Pesosen äiti jäi tarinankin vuoksi vähän koleaksi, hän enimmäkseen äkäilee läppärinsä takana. Ilja Peltosen epäkäytännölis-taiteellinen isä on hieno hahmo. Lapsia huvitti kovasti se, että isästä tuli surujensa tähden määkivä lammas. Mini-Millaa näyttelevä Maija Ruuskanen on näyttämöllä ihana ja energinen, vaikka roolihahmo on mielestäni kirjoitettu vähän epäselvästi.
Vakavien kohtausten aikana pojat kuitenkin pitkästyivät, alkoivat pyöriä penkeissään. Poikani mielestä näyttämöllä ei vaan tapahtunut tarpeeksi. Oma kokemukseni oli yllättävän samanlainen. Huumori ja hulluttelu oli esityksen parasta antia. Anna Sinkkosen eloisista puvuista pidin kovasti, samoin Katri Renton moneksi muuntuvasta maitopurkkilavastuksesta.
Pojat halusivat välttämättä antaa esitykselle arvosanan. Asteikoksi päätettiin 1-10. Mietinnän jälkeen poikani antoi 8 ½, ja serkkunsa 9 ½. Aika hyvät numerot! Itse antaisin hieman vähemmän, ehkä 7½ tai 8. Puluboille annan kympin.
Näytelmä päättyy siihen, että bisnesnaisesta joogiksi rentoutunut äiti palaa vihdoin kotiin, isäkin on toipunut omaksi itsekseen, eikä Ponin tarvitse enää olla ikäistään vanhempi. Minusta loppulaulu jäi vähän pliisuksi, eikä se oikein onnistunut nostattamaan tunteita. Mutta pojista loppu oli kiva. - Koska se oli onnellinen, he tiivistivät.
Ohjaus ja dramatisointi Jukka Rantanen. Lavastus Katri Rentto, puvut Anna Sinkkonen, musiikki Maija Ruuskanen, valot Aslak Sandström, äänet Juha Kerkola,
naamiointi Petra Kuntsi. Rooleissa Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Emmi Pesonen, Eeva Putro ja Maija Ruuskanen sekä Sonja Renvall. Ensi-ilta oli Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 28.1.2015.
