Lapsen itsetunnon tukeminen mietityttää. Kaveripiirin kilpailu, somejulmuus ja ulkonäköpaineet tuntuvat ylivoimaisilta vanhempien kehujen mitätöijiltä. Ja asiantuntijatkin vuoroin kehottavat kehumaan ja varoittavat kehumasta! Voiko lasta kehua liikaa? Tai liian vähän? Tietysti voi, kumpaakin, mutta se ei ehkä ole tässä oleellisinta.
Itsetunnolla tarkoitetaan yleensä ihmisen käsitystä omasta itsestään, ikään kuin vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Itsetunnon voi jakaa kolmeen näkökulmaan: millainen olen omasta mielestäni, millainen minun pitäisi mielestäni olla ja millaisena oletan muiden ihmisten minut näkevän. Lahjakaskin on vain juuri niin lahjakas kuin hänen ympäristönsä hänen arvioi olevan. Samalla laulutaidolla varustettu lapsi voi olla kylän musikaalitähti, mutta YouTubessa vitsi.
Lapsen käsitys itsestään rakentuu aluksi lähes yksinomaan vanhempien käsitykseen.
Lapsen käsitys itsestään rakentuu aluksi lähes yksinomaan vanhempien käsitykseen. Mistä siis oikeastaan kehumme lastamme? Ominaisuuksista, käytöksestä, saavutuksista? Ja mihin sillä pyrimme? Entä ovatko kehumme ja käytöksemme sopusoinnussa vai saako lapsi ristiriitaisen viestin?
Yleensä vanhempien kehut kohdistuvat arvostettuihin ominaisuuksiin tai toimintatapoihin - omiin arvoihimme. Kyse ei ole pelkästään adjektiiveista (suloinen, vauhdikas, siisti) tai lahjakkuuksista (musikaalinen), vaan siitä mitä tämä ominaisuus merkitsee. Musikaalisuus voi olla lahja tai merkityksetöntä lahjojen tuhlausta. Vauhdikas on toisen perheen kehu ja toisen kritiikki.
Lapset seuraavat tarkkaan vanhempiensa itsearvostusta. He kyllä huomaavat peilin edessä vatsamakkaraansa huokailevan vanhemman. Puhumattakaan toisen vanhemman muka vitsikkäistä rantakuntopiikittelyistä. Lapsi saa ristiriitaisen viestin: emme kelpaa itsellemme, emmekä toisillemme, mutta sinä, kullannuppumme, olet kyllä oikein suloinen.
Lapset mittaavat kehujen lisäksi arvoaan katseilla, läsnäololla, kiinnostuksella. Helppohan lasta on kehua hyvin menneestä matikankokeesta, mutta seuraavassa hetkessä raivota, että mikä ihme siinä on, kun pitää sadatta kertaa huomauttaa likaisten vaatteiden viemisestä pyykkikoriin. Tai hätistää häntä omaan huoneeseen, jotta saa rauhassa (syystäkin ylpeänä) jakaa somessa hänen hassuja lausahduksiaan.
Kritiikkiäkin joskus tarvitaan, mutta ehkä sen estottomuuden ei tulisi olla kehujen luokkaa. Jo aiemmin opitun kehuminen ja uuden taidon oppimiseen kannustaminen toimii paremmin kuin morkkausryöppy. Kun ne vaatteet todella menevät likapyykkikoriin, on kritiikittömän kehumisen aika.
Tarvitaan jotain paljon syvempää, sanoiksi huonosti kääntyvää: nahkoineen karvoineen jollekulle kelpaamista.
Hyvään itsetuntoon ei riitä kehu, vaikka niitä tulisi ympäri maailman. Tarvitaan jotain paljon syvempää, sanoiksi huonosti kääntyvää: nahkoineen karvoineen jollekulle kelpaamista. Kelvatessa ei tarvita ääneen lausuttuja ominaisuuksia, eikä siinä vanhempi asetu lapsen yläpuolelle häntä arviomaan. Siinä ollaan yhdessä, jaetaan jotain juuri nyt.
Ehkä se hetki oli pulkkamäen laella, kun lapsi vilkaisi kerran vielä olkansa yli ja vanhempi nosti hymyilleen peukun pystyyn – anna mennä, minä katson! Tai kevään ekat kiskajäätelöt, nautinnollinen lipaisu ja kohtaavat katseet – kyllä meidän nyt kelpaa. Niinä hetkinä kasvaa kohisten vanhemmankin itsetunto.
